16.4.2018

Miten kohtaat vastoinkäymiset?

Työni on aikalailla mielen päällä, koska olen nyt kaksi kuukautta käsitellyt valituksia milloin mistäkin- milloin matkakortti ei toiminut junassa johtaen sakkoihin, milloin joku on oikeasti menettänyt isonkin summan rahaa jonkun tahattoman myöhästymisen tai pahimmillaan virkailijan kämmin vuoksi. Tämä postaus ei ole valituksista eikä valittamisesta sinällään, vaan mitä olen oppinut elämän varrella erilaisista reagointityyleistä vastoinkäymisiin. Tunnistatko ehkä itsesi listalta?

No worries... kai? Näistä en työn puolesta juuri koskaan kuule, koska kyseessä on henkilö, joka antaa huolien valahtaa pois harteilta kuin veden hanhen selästä - tai siirapin koin siivistä. Mahdollisesti enemmistö ihmisistä on jollain asteella huolettomia, eli vaikka tulisikin kohdattua vastoinkäyminen tai pieleenmeno, siitä pääsee omin avuin yli ja asian saa unohdettuakin viimein: ehkä se vie tunnin, ehkä päivän, toisinaan kuukauden tai ylikin. Mutta lopputulema on, että ongelma ei määrittele elämää eikä elämänsuuntaa, vaikka sitä vatvoisikin jonkun hetken tai peräti menettäisi joitain yöunia.

Ei mua varten tarvii. Ihminen, joka on joko vaarallisen vaatimaton tai ehta marttyyri. Vaatimaton jättää huomauttamatta asioista silloinkin kun olisi syytä, esimerkiksi maksaa jostain palvelusta eikä saa mitä tilaa, tullen hyväksikäytetyksi pahimmillaan uudestaan ja uudestaan. Marttyyri puolestaan kyllä valittaa, mutta passiivisaggressiivisesti, muita syyllistäen. Marttyyri on ehkä suosikki-inhokkini sikäli, että ammattimarttyyri ottaa kuuluvasti syyn niskoilleen myös asioista, joita kukaan ei pyytänyt. Esimerkki: työpaikalla marttyyri saattaa järjestellä toimistotarvikkeet värin mukaan ja sitten näkyvästi loukkaantuu, kun kukaan ei kiitä - vaikka kukaan ei odottanut/pyytänyt/tarvinnut moista värikoodausta.

Minulla on oikeus. Nyt perun sanojani, kyllä suosikki-inhokkini sittenkin on "minulla on oikeus"-tyyppi. Paradoksaalisesti olen itse tämä valittaja silloin, kun aidosti uskon, että minun oikeuksianihan ette polje. Oikeudentuntoinen on vakuuttunut, että on oikeassa, eikä suostu hyväksymään mitään selityksiä tai muttia, ottaen ne tekosyinä ja vastuunvälttelynä. Nämä ovat töissä kaikkein hankalimpia asiakkaita, koska ihminen, joka on vakuuttunut oikeuksistaan, ei kuuntele lakikirjaa, ei sääntöopusta, ei asiantuntijaa. Hän kun on jo satavarma, että tietää, miten homman kuuluisi mennä ja mitä hänen oikeuttaan on poljettu - oli se oikeus sitten saada poistaa naapurin pihapuu lehtiään tiputtelemasta tai päästä opiskelemaan lääkäriksi, vaikkei läpäise pääsykokeita.

Hämmentynyt. Näitä tyyppejä kohtaan työasioissa lähinnä kielimuurin tuottamina. Vähemmästäkin hämmentyy, jos jonkin ongelman kohdatessaan ei ymmärrä toisten selitystä, miksi asia tapahtui tai mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi. Hämmentynyt ei myöskään oikein osaa itse etsiä vastauksia, vaan etsii henkilöä, joka selittäisi tai hoitaisi asian hämmentyneen puolesta.

Perthiläiset ovat mielestäni kohtuullisen suvaitsevasta porukkaa yleisesti eikä avointa rasismia pahemmin näy, mutta kielimuuri aiheuttaa täkäläisille harmaita hiuksia: natiivipuhujilla ei vain ole kokemusta siitä tunteesta, millaista on, kun yrität selittää asiaasi tai kysyä ohjeita, mutta kukaan ei ymmärrä etkä sinä ymmärrä heidän vastauksiaan. Huomaan töissä olevani kaikkein kärsivällisin kollegoihini verrattuna esimerkiksi kiinalaisten soittajien kanssa, koska tiedän miten hankalaa on, kun ei löydä oikeita sanoja tai ei ymmärrä toisen lausumistapaa.

Hämmentyä voi myös monista muista syistä, kuten asian monimutkaisuuden vuoksi, tai siksi, että se on selitetty kapulakielellä. Pahimmillaan hämmentynyt ajautuu vaarallisen vaatimattomaksi, eli ei uskalla enää kysyä pelätessään nöyryytystä. Itse sympatiseeraan hämmentyneitä ja mielelläni autan, neuvon, opetan, missä tahansa asiassa, jos vain siitä jotain tietoa on. Tämä on yksi syy, miksi tätä blogiakin pidän, koska joskus pystyn jakamaan vinkkejä Australiaan muutosta, viisumeista jne ja hieman torjumaan hämmennystä maailmassa.

Päätä seinään. Tämä kaveri on rasittava autettava siksi, että hän jankuttaa samaa asiaa tai toistaa samaa kaavaa, eikä millään usko/hyväksy, että omaa toimintaa olisi muutettava ensin. Tai, vaikka jankkaaja itse olisikin oikeassa ja toinen väärässä, oman pään hakkaaminen kallioon ei johda mihinkään pattiutuneessa periaatetilanteessa, kun on törmännyt vaikkapa viraston muinaiseen ohjesääntöön tai toiseen yhtä itsepäiseen päänhakkaajaan. Olen suorastaan häkeltynyt tajutessani, miten moni jumittuu elämässään yhteen ratkaisuvaihtoehtoon, eikä suostu, pysty tai hoksaa huomata, että jokin muukin väylä voisi olla.

Työesimerkkinä: valittaja haluaa maksaa sakon osamaksulla, jota ei laki mahdollista. Laki kuitenkin mahdollistaa eräpäivän siirtämisen, jolloin valittaja ehtii säästää rahaa. Mutta kun ei. Pitää saada maksaa osamaksulla. Laajemman mitan ongelmana päätä seinään-tyyppi yrittää ja yrittää samaa asiaa, vaikkei se onnistu eikä tule onnistumaan taitojen, rahan tms puutteen vuoksi. Ymmärrän, että sisukkuuden ja hulluuden raja on häilyvä, samoin kuin omista oikeuksista kiinnipitämisen ja liiallisen jouston välinen. Mutta, en vain käsitä, miksi hukata resursseja umpikujassa sätkimiseen periaatteen/ensimmäiseen ideaan jumittumisen vuoksi, kun sieltä voisi kiertää pois omaa ajattelutapaa ja /tai suunnitelmia muuttamalla.

Olen aiemminkin blogissani julistanut suunnitelman C tärkeyttä, eli jos suunnitelma A on vaikkapa muuttaa Australiaan ja suunnitelma B on luovuttaa ja jäädä kotiin murjottamaan A:n epäonnistuttua, entäpä suunnitelma C eli muuttaa vaikka Maltalle? Aina löytyy jokin uusi väylä, suunta, idea, kun riittävästi pohtii ja rikkoo muotin, johon on ajatuksineen jämähtänyt.

Surffari. Tämä hahmo poikkeaa no worrierista sikäli, että hän ei murehdi yhtään mitään, senkun liiitelee päivästä toiseen huolettomana. Aina löytyy jokin reitti ulos, joko omien puhelahjojen ansioista tai muihin tukeutumalla. On tietenkin hyvä juttu osata ottaa elämä iisisti, mutta pahimmillaan surffari liukuu ongelmien yli kaatamalla ne muiden niskaan, esimerkiksi pikavippivelat jäävät perheen maksettavaksi tai rahattomuutta paikataan kavereilta pummaamalla. Australiassa(kin) kohtaa jonkun verran niitä, jotka eivät noudata paikallista sulle-mulle-kaavaa, eli esim grilli- tai baari-illoissa eivät tarjoa kierroksia muille vaan huoleti kuppaavat muiden tarjoilut.

Surffari voi olla naiivi tyyppi joka ei vain huomaa aiheuttavansa muille harmaita hiuksia, tai sitten ehta pummi, joka elää iloiten omista huijarinkyvyistään. Nämä tyypit tunnistan töissä siitä, että vaaditut korvaukset eivät ole missään suhteessa menetyksiin tai vahinkoon nähden, eikä henkilöillä yleensä ole mitään käsitystä tai halua käsittää omaa rooliaan ongelmiin joutumisessaan - kaikki on aina jonkun muun syytä, maailman tai kohtalon tai naapurin.

Positiivari. Joka asiaa löytyy jonkinlainen ratkaisu ja ongelmista kultareuna, kun positiivari pääsee valloilleen. Positiivari voi olla hyvin aikaansaava pulmien ratkomiseen, toisaalta ärsyttävä lässyttäjä muiden ongemissa. Kun on itse juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, viimeisin asia, jota haluaa kuunnella, on positiivarin litania asioita, joita erotilanne opettaa ihmisyydestä, rakkaudesta, itsetuntemuksesta jii än ee. Miksikö tiedän? Koska olen itse positiivari!

En tietenkään aina, kaikkialla ja heti ole positiivinen, vaan kyllä positiivarikin käy läpi raivon, pettymyksen ja huolen aaltoja. Jostain kuitenkin aina kumpuaa se "onneksi ei käynyt pahemmin/kyllä tästä selvitään"- tunne. Esimerkki: jätin vahingossa sormen oven väliin ja tietenkin sattui. Ensimmäinen ajatus oli "onneksi ei osunut kynsivalliin (joka olisi vielä kivuliaampaa)". Positiivari voi olla luonnostaan tai sellaiseksi voi opetella, aktiivisesti pohtimalla, mitä huonosta tilanteesta voi oppia. Toisaalta, positiivari voi joutua opettelemaan hiljaa olemisen jaloa taitoa sekä sympatiseerausta ilman, että yrittää ratkoa toisen ongelmaa pyytämättä. Mistäkö tiedän? Koska taloudessani asuu toinenkin positiivari, "anna kun kerron mitä kannattaisi tehdä"-E. Ha, pata kattilaa luotsaa!

Loppunuottina todettakoon, että todennäköisesti olemme kaikki tilanteesta riippuen vähän jokaista persoonaa ja kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Paitsi marttyyrissa. Jos olet marttyyri, pliis omaksu mikä tahansa muu metodi. T "puhu rehellisesti asioista, älä uhriudu"-life coach.

Sopii esikouluun ja työelämään.

14.4.2018

Muunneltua totuutta eli maassa maan tavalla

Aihe on pyörinyt päässä nyt jonkun aikaa, sekä työtapahtumien että yleisen elon vuoksi. Täällä Wessilässä on nimittäin Suomea huomattavasti yleisempää puhua lööperiä törkeästi valehdella paisutella tai muunnella totuutta. Sen sijaan, että asiaa pidettäisiin ongelmana, sitä pidetään normaalina, jopa odotettavana. Esimerkkejä:

Työtilanteessa älä koskaan sano, että et tiedä jotain tai osaa jotain. Perthissä ei erityisesti arvosteta nöyryyttä tai suomalaisen suorasukaista "en ole tästä varma, mutta otan selvää". Aussilan-urani alkuaikoina olin tiimijohtajan kanssa palaverissa työpaikan ulkopuolella ja asiakasfirman edustaja kysyi minulta jotain spesifiä sähkönmyyntiin liittyen (olin tuolloin energia- ja vesivalvontavirastossa töissä). Vastasin, että minulla ei ole vielä aiheesta tietoa, koska olen tähän saakka tehnyt töitä vain vesipuolella.

Tapaamisen loputtua pomoni veti minut syrjään ja sanoi, "mitä ihmettä vastasit, miksi? Älä ikinä enää sano mitään vastaavaa. Jos et tiedä, esität, että tiedät." Ilmeisesti hän koki nöyryyttävänä, että oli tuonut mukanaan palaveriin jonkun, joka ei esiintynyt huippuasiantuntijana joka asiassa. Vastaavaa ei ole tapahtunut vain tuon yhden kerran ja vain minulle, vaan sekä E:llä että minulla on riittävästi omakohtaista ripitystä/paheksuntaa tällaisen tiimoilta, että osaamme olla möläyttämättä "en tiedä".



Jos joudut riitatilanteeseen, throw your weight around eli esitä, että sinulla on vankempi sauma voittaa kina kuin toisella, vaikkei olisikaan. Käytännössä tämä tarkoittaa "mun isä on vahvempi kuin sun isä" tyyppistä argumentointia, mutta isä korvataan jollain auktoriteetilla, kuten poliisilla, tuomarilla tai oikeusasiamiehellä.

Käsittelemäni valitukset lähes aina sisältävät kommentteja, joissa valittaja on ilmoittanut valituksen kohteelle, että valittaa oikeusasiamiehelle ja vie asian oikeuteen. Nämä kaksi asiaa eivät voi tapahtua yhtä aikaa eli vain yksi väylä on auki per keissi, ja laki sanelee, kumpaa väylää voi missäkin tilanteessa noudattaa. Mutta sitähän eivät peruskansalaiset yleensä tiedä tai jos tietävät, eivät usko valituksen kohteen tietävän. Jos taas valituksen lopputulema ei miellytä, minua uhkaillaan melkein joka viikko oikeuteen haastamisella ja/tai julkisuudella, eli valittaja aikoo soittaa uutisiin/ajankohtaisohjelmaan/dokumentintekijälle, miten oikeusasiamies ei hoida hommiaan koska juuri kyseisen tyypin valitus ei johtanutkaan miljoonakorvauksiin.

Tämä pätee muussakin elämässä. Olen itse joutunut turvautumaan lakiapuun vuosia sitten vaikeassa tilanteessa, jossa break lease eli määräaikaisen vuokrasopimuksen katkaiseminen osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi ja minua uhkailtiin n. 9 kuukauden vuokrien maksamisvaatimuksella. Sain tutunkauppana ilmaisen ajan asianajajalle, joka ei juurikaan pystynyt auttamaan ongelmassani, mutta tiputteli sen verran lakitermejä, että sain niistä pätevänkuuloisen sähköpostin leivottua kasaan. Lähetin sähköpostin vuokranantajalle väittäen, että olen hankkinut legal advice eli lainopillista ohjausta asiaan ja se tukee minun argumenttiani; eli minulla on oikeus katkaista vuokrasopimus. Kikka toimi, huoh, ja pääsin irti sopimuksesta.

Siviilioikeusistuinta (Magistrates Court) jota ei käsittääkseni Suomessa ole, käytetään täällä paljon uhkailuun. Sinne onkin helppo viedä asioita kuten velkojen perintää. Jutun avaaminen oikeudessa maksaa $160, euroissa satasen, ja sinne ei saa ottaa mukaan lakimiestä/naista, vaan jokainen edustaa itseään. Näin vältetään huimien oikeudenkäyntikulujen kertyminen. Tuomari tekee päätöksen todistusaineiston ja kuulemisen perusteella ja se on siinä. Yleensä oikeuteen saakka ei tarvitse riidoissa mennä, vaan uhkaa roikotetaan riitatilanteissa (esim vuokranantajan ja vuokralaisen välinen kiista maksuista, kiinteistön ylläpidosta tms) ja katsotaan, kummalla pettää pokka ensin ja myöntyy ratkaisuun ennen tuomarin tapaamista.

Fake it till you make it eli feikkaa kunnes breikkaat. Tämän ohjeen E sai ihan kirjaimellisesti työpaikan koulutuksessa, eli jos et osaa jotain, esität, että osaat, kunnes opit. Kun muutin tänne kaivosbuumin kuumimman aallon harjalla 2011, kaupungissa kiersi tarina, ehkä urbaanilegenda, ehkä tosipohjainen, miten saa töitä isoista kaivosfirmoista.

Kuulemma jonkun eteläafrikkalainen kaverinkaveri oli ilmaantunut johtavan kaivosfirman ala-aulaan väittäen respalle, että hänellä on työhaastattelu. Respa soitti henkilöstöosastolle, josta sanottiin, ettei ko. ihmisellä ole mitään haastattelua. Pyrkyri kuitenkin jotenkin onnistui vakuuttamaan (en muista oliko tekaistun tekstiviestin vai sähköpostin vain minkä avulla) että hänet olisi kutsuttu haastatteluun tai lähetetty sinne rekryfirman toimesta. Henkilöstöosasto suostui tapaamaan miehen ja haastattelemaan tämän ja tyyppi sai kuin saikin lopulta työn. Liekö totta, liekö villiä tarinaa, mutta tämä juttu kiersi suusta suuhun ei suinkaan paheksuntana, vaan henkäisyillä WAU mitä pokkaa, se sietääkin palkita!

Täällä on myös erittäin yleistä paisutella ansioluetteloa näyttämään paremmalta kuin totta onkaan, ja useampi työnantaja on kuulemani mukaan kehottanut alaisiaan värittämään osaamistaan isommaksi ja paremmaksi, koska muuten ei haastattelukutsuja ylennyksiin tai toisiin firmoihin/osastoille heru. On esimerkiksi täysin yleistä (joskaan ei ehkä virallisesti hyväksyttyä) väittää, että on jo kokemusta jostain asiasta, kuten esimiestehtävistä, vaikka olisi vasta muilta kuultuja juttuja ja katsottuja YouTube-videoita kokemuksen tueksi. Varmaankin tästä värittämisestä johtuen töihin ei juuri koskaan palkata pelkästään omien sanomisesti perusteella, vaan työnantaja soittaa aina yhdelle tai kahdelle suosittelijalle varmistaakseen tarujesi todenperäisyyden.

Have a go eli yritä, vaikket mitään mistään tietäisikään. Tämä pätee myös em. suosittelijoihin. Jos olet hyvää pataa suosittelijoiden kanssa, nämä voivat ns talk you up eli kehuvat perusteetta tai ainakin esittävät, että olet huikeampi ihme kuin oletkaan. Ei ole ennenkuulumatonta, että suosittelija ei edes ole se, joka väittää olevansa. Koska Perthissä on paljon vastamuuttaneita, ei meillä kaikilla ole paikallisia suosittelijoita. Siksipä sitäkin tapahtuu, että kaverin tai sukulaisen numero annetaan "ex-työnantajan" numerona ja pahaa-aavistamaton (?) työantaja saa kuulla positiivista puutaheinää joltakulta, joka ei ole edes koskaan palkannut sinua. Ei päde pelkästään vastamuuttaneisiin, vaan paikallisillakin voi olla syynsä, miksi ei halua uuden työnantajan soittavan entiselle pomolle - huonot välit tai äkkinäisesti päättynyt työsuhde päällimmäisinä.

Pari vuotta sitten toinen suosittu tarina kiersi nettiä: siinä radiojuontaja soitti pilapuhelun esittäen olevansa työnhakija ja tarvitsevansa kipeästi suosittelijan, koska ei tunne riittävästi sopivia suosittelijoita. Pilapuhelun kohde lähti välittömästi mukaan juttuun ja pölisi ummetlammet suosituksia "työantajalle" eli toiselle radiojuontajalle, joka soitti hetken päästä. Tämäkään juttu ei herättänyt pätkääkään paheksuntaa valehtelun, huijauksen tms takia, vaan se otsikoitiin ja kiersi tittelillä Radio-show löytää vahingossa Australian parhaan tyypin. Video alla.


En tiedä, miten paljon tätä värittämistä, paisuttelua ja muuntelua tapahtuu ympäri maan ja paljonko on Länsi-Australian Villin Lännen kulttuuria, mutta ainakin asenne totuuteen/kaikkeen on letkeämpi ja summittaisempi kuin Suomessa. Tämä on sekä hyvä että huono juttu. Ketä se nyt vahingoittaa, jos hieman maalailee itsestään parempaa kuvaa? Oppiihan sitä hommissa. Toisaalta, sama maalailu jatkuu kaikkialla ja esimerkiksi asiakaspalvelutilainteissa usein luvataan kuu taivaalta, mutta mitään ei toimiteta ilman jatkuvaa asiasta muistuttelua, ei edes mustavalkoista huonolla resoluutiolla printattua kuun kuvaa.

Huomaan, että seitsemän vuotta tämän meiningin keskellä elämistä on pehmittänyt minut tottumaan siihen ja jopa mukautumaan, koska omatkin työhakemukseni ja työhaastatteluni ovat nykyään aikamoista ameriikan+autokauppias-kamaa (kaikki on parempaa, hienompaa ja mahtavampaa kuin todellisuudessa). Toisaalta, aavistuksen huolettaa kaikissa vaativissa ammateissa olevien kohdalla, että näinköhän näillä on oikeasti hanskat hallussa vai pahasti hukassa.
Että no worries vaan sullekin! :D

1.4.2018

Mihin mielipaikkaan kuulut?

Vastasitko vuosi sitten väitöstutkimuskyselyyni mielipaikasta? Mielipaikka on määritelmällisesti paikka, jota käytät lievittääksesi stressiä, kokeaksesi olosi eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Tällä hetkellä mielipaikkatutkimusta tehdään paljon luontoon liittyen, koska luonnolla on tutkitusti paljon mieltä ja kehoa lataavia ominaisuuksia. Oma tutkimukseni laajentaa aihetta myös kaupunki- ja sisätiloihin, joita ei ole paljoa tutkittu siinä oletuksessa, että niissä on enemmän stressitekijöitä (melu, saasteet, väkijoukot jne) kuin luonnossa. Kohderyhmänä olivat eritoten suomalaiset ekspatit, ajatuksella, että tutkin samasta kulttuuritaustasta tulevaa joukkoa, joilla on kokemusta muistakin maantieteellisistä ja kulttuurisista seuduista.

Tutkimukseni eräs tavoite oli pohtia esteettisten kokemusten merkitystä stressinpoistoon ja siitä löytyikin paljon merkkejä. Esteettisillä kokemuksilla tarkoitin sekä positiivisia kehollisia tuntemuksia, että kauneuden kokemuksia. Lähes jokainen eli 95% vastaajista sanoi, että valitsevat sellaisia paikkoja, jotka miellyttävät esteettisesti, ja 82% vastasi, että esteettisillä elementeillä on melko tai erittäin tärkeä merkitys rentoutumiselle. Visuaalinen kauneus huomattiin varmimmin, mutta eri ihmiset näkivät sitä eri asioissa. Luonto oli todennäköisin kauneuden lähde, mutta moni koki sitä myös arkkitehtuurissa, tavaroissa, kanssaihmisissä ja eläimissä.

Seuraavaksi tärkein esteettinen elementti oli moniaistisuus eli yleisesti moninaiset positiiviset aistimukset, ja kolmanneksi tärkeintä oli miellyttävä äänimaisema eli joko hiljaisuus tai vaimeat, rauhoittavat luonnon äänet. Myös muita aistimuksia mainittiin, kuten miedot tai miellyttävät tuoksut, sekä mukava asento tai kosketustuntemus, kuten lämmin vesi tai puhtaat lakanat. Olennainen elementti mielipaikassa oli tunnelma, joka muodostuu aistimuksista, ajatuksista, muistoista ja mielleyhtymistä. Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on melko uusi havainto ympäristömieltymystutkimuksissa, jotka usein keskittyvät biologisiin tarpeisiin ja vaistoihin.

Tulosten analysointi on ollut kokopäivätyön ohessa hidasta, mutta akateeminen artikkeli valmistuu hitaan varmasti. Aineistosta "nousi" viisi kokijaprofiilia, eli vastauksia siihen, millaisissa paikoissa latautuu parhaiten ja mikä on lataavassa/voimaannuttavassa ympäristössä tärkeää. Mihin profiiliin itse kuulut, vai kuulutko ehkä useampaan?

1. Näkyvin, yleisin profiili oli lake-loving forest dweller eli järveä rakastava metsän asukki. Tähän profiiliin kuuluva on tyypillisesti tällainen: rakastaa suomalaista järvimaisemaa, eritoten kesämökillä oloa ja kesämökin rantaa. Viihtyy metsän ympäröimänä, mutta metsän tulee olla "suomalainen", "vanha" tai jotenkin muuten aito ja oikeanlainen. Jotkut tähän profiiliin kuuluvat kommentoivat, että järvimaisema metsän rannassa on kaikkein paras, mutta jos se ei ole saatavilla, jokin muukin luontokohde käy, kuten merenranta tai trooppinen metsä. Ei siis kesämökin ja juhannussaunan voittanutta.

Mökkeilyn suosio ei yllätä, koska sillä on vahva kulttuurinen merkitys Suomessa ja suomalaisuudessa ja nostalginen tai ideaalinen kesäloma vietetään mökillä ainakin osittain. On siis mahdollista, että mökin suosioon vaikuttaa paljon siihen liitetyt muistot ja mielikuvat. Tämä on tutkimukseni kannalta tärkeää, koska tämän hetken johtavat teoriat luonnon lataavasta voimasta perustuvat aika puhtaasti evoluutiobiologiaan ja oletukseen, että luonnossa rentoutuu, koska esi-isämme kehittyivät siellä.

Kuitenkin historiantutkimus ja kulttuuriantropologia osoittavat, että luonto (etenkin menneinä vuosisatoina) on pelottanut ja stressannut ihmisiä ja ns hieman kesytetty luonto, josta pääsee helposti ihmisten ilmoille, on oman tutkimukseni perusteella aivan villiä luontoa suositumpaa. Mutta, vain 6% vastaajista ilmoitti suosikkipaikakseen puiston, eli luonnon pitää silti tuntua aidolta.

Kansioistani ei löytynyt äkkiseltään suomalaista järvimaisemaa, joten Southwest Australian eli lounais-aussilainen merenranta paikatkoon puutetta.
2. Toiseksi yleisin profiili oli horizon gazer eli taivaanrannantuijottelija. Tähän profiiliin kuuluville tärkeää oli löytää paikka, josta on kauaskantoiset ja laajat maisemat, kuten vuoristo, kukkula tai merenranta. Myös korkeat rakennukset ja niistä avautuvat maisemat kelpasivat joillekin. Taivaanrantaa rakastavat kommentoivat suorasti ja epäsuorasti, että laajoissa näkymissä miellyttivät nämä: tunne, että on osa laajempaa kokonaisuutta, kuten yhteisöä, luontoa tai universumia; mahdollisuus nähdä kauas ja haaveilla matkustamisesta kauas pois tai ainakin tuntea, että on periaatteessa vapaa; taivaan ja meren katselu ja niiden kauneuden ihailu sinällään.

Tämä profiili linkittyy aiempiin tutkimuksiin, sillä jo 80-luvun lopulla havaittiin, että ihmisiä usein miellyttää maiseman "kauaskantoisuus" eli mahdollisuus kokea, että se jatkuu ja jatkuu. Tätä on perusteltu biologialla eli ajatuksella, että meille on lajina hyödyllistä asuttaa riittävän avaraa plänttiä, jotta siinä riittää ruuankeruumahdollisuuksia. Itse ajattelen, ja pyrin artikkelissani osoittamaan, että tähän on myös muita psykologisia syitä, kuten juuri tuo laajempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunne. Se puolestaan on onnellisuustutkimuksissa todettu tärkeäksi elementiksi tyytyväisyyden ja onnellisuuden saavuttamiseksi: emme halua olla irrallisia, yksinäisiä paloja ja saaria maailmassa, vaan kuulua joukkoon tai henkisessä/hengellisessä mielessä kuulua maailmaan ja maailmankaikkeuden järjestykseen.

Meille on myös tärkeää kokea henkireikiä ja muutoksen tai pakenemisen mahdollisuuksia, vaikka symbolisesti - kun huolet painavat, edes mieli saa liitää vapaana kuin taivaan lintu avarissa maisemissa, kohti horisonttia.

Horisontissa siintää Perth. Perthin kukkuloilla piknikillä eilen.
3. Kolmanneksi nousi profiili nimeltään reflective introvert eli pohdiskeleva introvertti. Tähän ryhmään kuuluville paikan sijaintia ja ominaisuuksia tärkeämpää oli, että siellä saa rauhassa keskittyä pohtimaan oman pään sisältöä ja syntyjä syviä. Ajatusten järjestelyyn, rauhoittumiseen ja stressinpoistoon kaivattiin tilaa, joka on rauhallinen, hiljainen ja takaa yksityisyyden ja häiriöttömyyden. Tämän ryhmän ihmisille kelpasivat sisä- ja ulkotilat yhtälailla, luonnossa tai muualla, kunhan siellä sai olla rauhassa, omaan itseen keskittyen. Kuuma kylpy kynttilöiden valossa oli yhtä hyvä kuin esimerkiksi hiljaisessa museossa kiertely tai lähiluonnossa vaeltelu.

Tämäkin profiili vahvistaa omaa hypoteesiani, että luonnon suosio ei kumpua puhtaasti evoluution ja biologian pohjalta, vaan meillä on myös vankkoja muita tarpeita, henkisistä esteettisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin. Jos luonnossa voi kokea olevansa turvallisesti yksin, se on hyvä vaihtoehto tälle ryhmälle, mutta moni koki olevansa parhaiten rauhassa omassa kodissaan, useimmiten omassa makuuhuoneessaan. Muutamat mainitsivat myös saunan sopivana paikkana, jossa tietenkin rauhoittumista tukevat myös positiiviset fyysiset tuntemukset eli rentouttava hikoilu ja virkistävä suihku.
Kirjastot mainittiin yhtenä latautumispaikkana. Perthin uusi kirjasto on suomihenkinen graniitti- ja puurakenteineen.
4. Yhtä suosittu vastaustyyppi edellisen kanssa oli seeker of order eli järjestyksen kaipaaja. Järjestyksen ystävälle siisti, puhdas ja organisoitu ympäristö oli kaikkein varmin tie rentoutumiseen. Muutama vastaaja kommentoi lähes sanasta sanaan, että "tarvitsen siistin ympäristön, koska epäsiisteys ahdistaa". Siksipä moni tämän ryhmän jäsenistä joko etsi sellaisen paikan ympärilleen, tai siivosi kotona saavuttaakseen rentoutumisen tunteen. Tämä profiili on itse asiassa kiehtovimpien joukossa, koska se saattaa viitata sukupuolirooleihin - tutkimukseeni vastaajista neljä viidestä oli naisia ikäluokassa 25-44v - tai se voi liittyä kulttuuritaustaan.

Suomi on tutkitusti maailman puhtaimpia maita, eli siellä siedetään huonosti saasteita ja roskaa. Koirankakat keväisin ovat yleisöpalstojen kestoaihe, luonnonsuojelu on monelle tärkeää, ja saastutusta pidetään moraalisestikin tuomittavana (tapaus Talvivaara). Suomalainen sisä- ja sisustuskulttuuri on myös yleisellä tasolla puhtauteen ja järjestykseen nojaava, eli kengät otetaan pois sisällä, konmaritus eli turhan tavaran karsiminen on huippusuosittua juuri nyt, ja "Scandi chic" eli skandinaavisen simppeli, hillitty sisustus on sisustusohjelmien, lehtien ja Asuntomessujen antia vuodesta toiseen.

Oma teoriani artikkelissani on, että ihmiset eivät pelkästään pyri heijastamaan mielialojaan ympäristöön (esim laittavat railakasta musiikkia soimaan ollessaan hyvällä tuulella), vaan ottavat ympäristöstä vaikutteita siihen, millaisella tuulella voisi tai tulisi olla. Taidehistoriassa on hieno esimerkki tästä ajattelusta: 1800-1850-luvuilla suosittu maalaustyyli oli romantisismi, luontoa romantisoiva ja sitä symbolisesti käyttävä taidesuuntaus. Maisema- ja eläinaiheita käytettiin runsaasti kuvaamaan sisäisiä tunnetiloja, esimerkiksi myrskyävä meri kuvasi kuohuvaa mieltä ja sen oli tarkoitus myös herättää kuohuvia, voimakkaita tunteita katsojassa. Siisti, puhdas, järjestyksessä oleva ympäristö ei pelkästään tarkoita, että nyt voi rentoutua koska työt on tehty. Se heijastelee myös ajatusta, että ulkoisesta järjestyksestä voi ammentaa sisäistä ja toisinpäin - järjestelemällä tavaroita konkreettisesti myös sisäinen, henkinen maailma loksahtelee kohdilleen.

Hakusanaksi Nordic Design ja tämä tulee eteen. Kuva (C) Freshomes
5. Pienin, mutta näkyvä profiili oli energiser eli energisoija. Energisoija etsii vireyttä aktiivisen tekemisen ja eläväisyyden kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Suoria muotoja ovat enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, kuten luonnossa liikkuminen, golf, moottoripyöräily, ratsastus tai ekstremelajit. Epäsuorasti eloisuutta voi etsiä seurailemalla muiden puuhia: katukahvilassa  tai ostoskadulla oleskelu tai ikkunasta katselu luovat linkin elämän jatkumiseen ympärillä, vaikka ei itse tuntisi oloaan aktiiviseksi sillä hetkellä. Eloisuutta voi koittaa kokea myös luontoa ja eläimiä seuraamalla ja jotkut lähtivätkin koiran kanssa lenkille katsellakseen sen temmellystä ja intoa.

Luonto oli myös energisoijille tärkeä ympäristö, koska luonnossa voi kokea erilaisia "elossaoloa" vahvistavia aistimuksia aina auringosta iholla kylmään tuuleen ja veteen. Myös hiljainen energisoinnin muoto eli erilaisten kauneus- ja miellyttävyyskokemusten hankinta oli osa tätä profiilia: nokipannukahvit nuotiolla virkistävät mieltä ja kehoa. Toisaalta energisoijat viihtyvät myös kaupunkiympäristössä, koska siellä näkee varmimmin muita ihmisiä ja voi seurailla näiden edesottamuksia tai itse osallistua, vaikkapa kaveriporukan tai perheen kesken seurustellen. Tämänkin profiilin olemassaolo haastaa reduktiivisen biologisen selityksen luonnon tärkeydestä, koska ihmiset ovat sosiaalinen laji luonnostaan ja kulttuuritaustasta riippuen sosiaalisilla suhteilla ja muiden kanssa vietetyllä ajalla on pienempi tai suurempi merkitys.

Energisoija vaikka riippuu puusta karkottaakseen stressin.

Kaupungin vipinä ja muiden seura voi antaa energiaa.

Myös kaupungissa voi latautua mainiosti. Katutaidetta löytyy bongattavaksi esimerkiksi Perthin Fremantle-kaupunginosasta.
Kaikki profiilit limittyvät ja linkittyvät, eli jokainen meistä voi kuulua useampaan profiiliin tilanteesta riippuen, tai vaikka kaikkiin samana päivänä, riippuen mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta tavalta latautua. Tutkimukseni tärkein anti on, että kauneuden kokemuksilla on iso merkitys latautumiselle; ja jokaisella on omat syynsä etsiä erilaisia ympäristöjä. Toisin sanoen luonnosta nauttimiseen on monia syitä vaihdellen henkilökohtaisista muistoista kulttuuritaustaan ym; emme koe luontoa pelkästään biologisia organismeina, jotka yhä etsivät merkkejä juomavedestä ja ruuasta kuten esi-isämme ehkä muinoin. Toisaalta kaikki eivät edes koe luontoa erityisen lataavana, vaan viihtyvät paremmin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä, koska sieltä löytyvät heille tärkeät ja lataavat asiat, kuten perhe, ystävät, vipinä, tapahtumat, tai rauhallinen, pehmeä oma sänky siistissä makuuhuoneessa.

23.3.2018

Saanko syödä luusi?

Seuraa henkilökohtaisempaa pohdintaa. Vaikka olenkin elämänmuutosten kannattaja ja toitottaja, en suuremmin lue self-help-kirjoja tai katso aiheesta ohjelmia. Satuin kuitenkin kirjastosta lainamaan puolivahingossa kirjan "Braving the Wilderness" eli "Rohkeasti Erämaahan". Valitsin sen, koska kuvittelin sen olevan kirja vaeltamisesta, leirielämästä ja pärjäämisestä luonto-olosuhteissa. No, olisi kannattanut lukea takakansi tarkemmin... sehän olikin self-help-opus siihen, miten voittaa pelkonsa siitä, ettei kuulu joukkoon. Ei huono aihe toki sekään.

Kirjoittaja Brene Brown on haavoittuvuus- tai pelkotutkija, eli hän on tutkinut aihetta millaisia sosiaalisia tilanteita pelkäämme, tai mitkä perustavanlaatuiset kokemukset elämässä ovat meille vaikeimpia päästä yli. Hän on etenkin keskittynyt yksinäisyyteen, joukkoonkuulumattomuuden tunteeseen ja siihen, miten voisi uskaltaa olla oma itsensä vaikka silloinkin, kun muut eivät tue, ymmärrä tai rohkaise sinua.

Kuva: https://brenebrown.com/
Kirja sattui ilmaantumaan elämääni sopivalla hetkellä. Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen rohkeana ihmisenä, enkä mielestäni hätkähdä pienestä. Nyt kuitenkin uudessa työssäni, valitusten käsittelijänä, olen tajunnut, etten todellakaan ole mikään teflonkuori vaan asiat tarttuvat mieleen, jäävät kalvamaan, muuttuvat henkilökohtaisiksi. Turhautuneet valittajat luonnollisesti reagoivat voimakkaasti ja vastaan tulee melkeinpä päivittäin huutoa, (lievää) uhkailua, turhautumista, inttämistä ja ahdistusta.

Töissä pitää tietenkin käyttäytyä professionaalisti eikä tilanteista voi tai saa tulla mikään huutokilpailu. Toisaalta minun on pidettävä puoleni ja oltava assertive eli mikähän olisi suomeksi, päättäväinen ja horjumaton? Tämä helposti johtaa konfliktiin, koska jos en ole samaa mieltä valittajan kanssa, tämä kokee, että olen häntä vastaan, vaikka tehtäväni on vain olla ulkopuolinen, itsenäinen, puolueeton.

Olen jo pidempään itseanalysoinut, että kommunikointityylissäni lie yleisesti parantamisen varaa, sillä näytän päätyvän konfliktitilanteisiin useammin kuin haluan. Pääsääntöisesti somessa, missä toki on helppo ajautua riitaan vaikka omien silmiensä väristä, mutta myös livenä. En oikein edes ymmärrä miksi, koska en todellakaan pidä riitelystä, enkä mielestäni ole riitaa haastavaa tyyppiä.

Miten tämä liittyy kirjaan ja erämaahan? Brene kirjoittaa, että psykologisesti yksi vahvimpia halujamme on joukkoon kuuluminen. Ihminen on "viritetty" niin, että haluamme olla osa porukkaa, suosittuja tai edes hyväksyttyjä - missään nimessä ei hyljeksittyjä. Hänen kirjansa teema on Maya Angeloun lausuma olet vapaa vasta kun ymmärrät, että kuulut kaikkialle ja et minnekään. Brene pohtii tätä näennäistä paradoksia: miten voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään, ja miten se voi tehdä vapaaksi? Silloinhan ei voi olla vapaa, vaan pelkästään onneton, jos ei kuulu minnekään?

Itselleni lause on jopa itsestäänselvyys ja olen oppinut sen hieman samalla lailla kantapään ja irrallisuudentunteiden kautta kuin Brene itsekin (hänen elämäntarinansa on kirjan johdantona). Perheeni muutti usein, kun olin lapsi. Opin, että en voi tukeutua mihinkään tiettyyn porukkaan kuten kavereihin, vaan joudun aina etsimään uudet ympyrät. Varmasti osansa on myös kasvatuksella ja luonteella, mutta opin jo pienenä, että muiden mielipiteiden ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä itse tekee, uskoo parhaaksi tai kokee oikeaksi. Kun ymmärtää sen, ettei tarvitse jonkun tietyn ihmisen tai piirin hyväksyntää, voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään aivan yhtä sujuvasti.

Muttamutta. Se, ettei tarvitse hyväksyntää ei tarkoita sitä, etteikö konflikti - epäsuora tai avoin vastustaminen, jyrääminen, mitätöinti, jopa viha - vaikuta negatiivisesti tai jää mieleen kytemään. Tiedän joka päivä, että tänäänkin saattaa tulla kaikkea ikävää luurista töissä. En itse asiassa tiedostanut ahdistuneeni asiasta, ennenkuin näin kummallista unta kahtena yönä, alitajunnan vilkuttaessa hätämerkkejä.

Ensimmäisessä unessa luokseni tuli kettu, nälkiintynyt, takkuinen, iso kuin susi. Se pyysi syötävää eikä minulla ollut antaa mitään. Jostain syystä yritin antaa sille kiven. Kettu otti koko käteni suuhunsa, tunsin sen hampaat kevyesti ihollani. Kettu sanoi, "anna minun syödä luusi" ja puri kovempaa. Sain käteni jotenkin irti, kielsin kettua syömästä minua ja lupasin tuoda sille kotoani jotain ruokaa. Sisälle päästyäni äitini sanoi, "et voi ruokkia sitä. Jos ruokit, se oppii, että täältä saa aina jotain, eikä se koskaan lähde. Se on epätoivoinen ja ottaa, mitä saa.". Näin ikkunasta, miten kettu kaarteli pihalla malttamattomana. Syyllisyyttä tuntien pysyttelin sisällä, verhojen takana piilossa.

Muutama yö myöhemmin, juteltuani työn aiheuttamasta ahdistuksesta sekä E:n että pomoni kanssa, näin uuden unen, aivan eri tunnelmaisen. Siinä nuori vaaleahiuksinen tyttö kulki synkässä metsässä ison karhun kanssa rinnakkain. Tyttö piti kättään karhun olalla, he olivat selvästi ystävät. Metsä ympärillä oli hämärä, pelottava, täynnä säksättäviä ja syöksähteleviä pieniä eläimiä. Tyttö tajusi, että eläimet ovat vain peloissaan ja hädissään, siksi niin äänekkäitä. Vankka, tyyni karhu toi turvaa.

Selkokielelle analysoituna kettu ovat kaikki ne ihmiset, jotka etsivät ratkaisua valitukseensa. En tietenkään ajattele, että he ovat kapisia petoja(! :D ) vaan että he ovat tilanteessa, jossa ovat epätoivoisia, yrittävät saada apua ja tukea vaikka painostamalla tai aggressiivisesti. En voi antaa heidän "imeä tukirankaani", itseluottamustani ja kaikkea huomiotani. En voi kantaa toisten ihmisten ongelmia yötäpäivää (koska nyt stressaan siitä, etten ratko asioita riittävän nopeasti, vaikka usein selvittelyyn saattaa mennä kolmekin kuukautta). Ja minulla on kanssakulkijana vahva tukiverkko, karhu eli kaikki läheiseni, joihin voin nojata ja tukeutua. 

Brene esittää kirjassaan askeleita siihen, miten voisimme kaikki kokea vähemmän yksinäisyyttä ja irrallisuutta, ja enemmän yhteenkuuluvuutta. Konfliktitkin syntyvät siitä, ettei ymmärrä tai halua ymmärtää toisen näkökulmaa. Askeleet ovat:

Ihmisiä on vaikea vihata läheltä  (people are hard to hate close up) - mitä paremmin tutustut muihin, mitä lähemmäs pääset ja päästät, sitä enemmän alat ymmärtää muita. Kaikilla on oma elämänpolkunsa. Toisen huolien ja unelmien tunteminen, motiivien ymmärtäminen, auttaa näkemään tämän ihmisenä, ei vain hankalana tyyppinä tai vastustajana.

Suora selkä, pehmeä etumus (strong spine, soft front) - kohtaa toiset avoimen uteliaasti, valmiina päästämään lähemmäs, mutta älä unohda omia arvojasi. Muiden näkemyksiä voi kuunnella ja pohtia ilman, että menettää otteen siitä, mihin itse uskoo ja mitä arvostaa.

Ota tuntemattomia kädestä (hold hands with strangers) - ei välttämättä kirjaimellisesti. Mutta: on hyvästä kokea tunteita muiden kanssa yhdessä, vaikkapa elokuvissa, konserteissa, kuorossa, mielenosoituksissa jne. Kun tuntemattomat kokoontuvat ja kokevat jotain samaa, se rakentaa siltoja ymmärtää muita, nähdä heidät ihmisinä.

Puhu totta hevonkukun sijasta, kohteliaasti (speak truth to bullshit, be civil) - tämä vinkki lienee pätevin amerikkalaisille, mutta kyllä siitä muutkin voivat oppia. Brenen mukaan on yleistä, että jos/kun emme tiedä jostain asiasta, väitämme silti tietävämme. "Kaikilla on mielipide kaikkeen". On täysin ok sanoa, että en itse asiassa tiedä tästä paljoakaan, voisitko kertoa, mitä sinä tiedät? Jälleen, konfliktin sijasta tämä rakentaa siltoja. Toisen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita, että on oltava samaa mieltä, mutta se on alkuaskel siihen, että edes tietää, miksi toinen ajattelee kuten ajattelee.

Konfliktitilanteisiin töissä pomoni antoi parhaat vinkit: joskus ihmiset ovat hankalia, jopa mahdottomia. Silloin tehtäväsi on vain kuunnella, ja lopulta ohjata keskustelu takaisin asiaan parhaasi mukaan. Sinun ei tarvitse väitellä, pelkästään keskustella, kertoa miksi kantasi on mikä on - ja että olet valmis kuulemaan toisen kannan.

Liekö helpommin sanottu kuin tehty? Ainakin ahdistus katosi - toistaiseksiko vai kokonaan, nähtäväksi jää.
Theodor Kittelsen, White Bear King Valemon.

14.3.2018

Australian keittiö - erot Suomeen

Tänään aiheena Australian keittiö. Siis aivan fyysisesti keittiö paikkana, ei ruokakulttuuri tai perinteinen keittiö, vaikka siitäkin sananen.

Bongaa suomenlippu Perthin ruotsalaisen kahvila-hotellin julkisivusta. Ruotsalaiset ovat onnistuneet tekemään rahaa myymällä voileipäbuffettia ja Suomikin mainitaan lähde/kohdemaana.
Pulpahti mieleen eilen työpaikan keittiössä, että siellä mahdollisesti näyttää erilaiselta kuin suomalaisen työpaikan keittiössä. Sosiaalitilat sinällään ovat samat, eli normikeittiö sekä pöytiä ja tuoleja henkilökunnalle. Mutta keittiökoneissa on mielestäni eroa - tosin muistikuvani suomalaistyöpaikan keittiöstä ovat seitsemän vuoden takaa eli mahdollisesti hieman homehtuneita vanhentuneita.

Näyte A. Nykyisessä, kuten entisessäkin työpaikassa, on kahviautomaatti: Nespresso-masiina, johon syötetään alumiinikuorisia kahvi-podeja. En tiedä miksi niitä kutsutaan suomeksi, kapseleiksi ehkä? Olen hieman kahden vaiheilla tästä, sillä toisaalta kahviautomaatilla saa tuoretta kahvia (töissä ilmaiseksi) aina halutessaan eikä kenenkään tarvitse juoda pannunjämiä tai keittää uutta koko poppoolle. Toisaalta noiden alumiinipodien ympäristöystävällisyys tai sen puute mietityttää. Meillä ne kerätään kierrätykseen, mutta Perthin kierrätystoiminnan tehokkuutta ja asianmukaisuutta epäilen sitäkin hieman. Ne voisi postittaa suoraan myös Nespressolle kierrätykseen, mutten ole varma, toimintaanko toimistossamme niin. 


Näyte B. Voileipägrilli. Jostain syystä aussit, ainakin wessit eli länsiaussit, rakastavat leipäprässissä paahdettuja kerrosleipiä tai wrappejä. Siksi leipägrilli täytyy olla työpaikallakin ja se on joka päivä käytössä. Kyllähän tämä masiina Suomessakin joissain kodeissa on, mutta enpä muista työpaikalla nähneeni, saati kenenkään prässäilevän leipiään sellaisessa lounastauolla. Suomalaisille on paljon ominaisempaa tuoda eilisen ruuantähteet mikrotettavaksi, ostaa mikroateria, tai syödä ihan perus-reissareita juustolla kylmiltään.

Näyte C. Grilliuuni. Työpaikalta löytyy tietysti mikro, mutta myös grilliuuni eli sellainen, jossa voi lämmittää esimerkiksi pasteijoita rapeakuorisiksi. Tätä ei kylläkään mielestäni käytetä lounaan lämmittelyyn, vaan cateringiin. Kaikilla kolmella näkemälläni aussityöpaikalla on ollut vähän väliä morning tea eli aamupäivän yhteiskahvit/teet, joko jonkun läksiäisten vuoksi, tai esim. johonkin hyväntekeväisyystempaukseen ja varainkeruuseen liittyen. Sinne erittäin tyypillisesti tuodaan sausage rollseja eli pasteijoita, joiden sisällä on lihatahnaa. Näitä ei ilmeisesti aussi hyväksy mikrotetun lässähtäneinä, vaan täytyy olla rapeaa. 

Etualalla voileipägrilli, taaempana grillivastusuuni.
Kotonakin keittiö on erilainen, nimittäin sieltä puuttuu astiankuivauskaappi. Jokainen suomalainen varmaan tähän mennessä tietää, että astiankuivauskaappi on suomalaisen Työtehoseuran keksintö (tosin sillä on amerikkalainenkin keksijä ja jenkkipatentti), eikä sitä juuri Suomen ulkopuolella tapaa. Kanadassakin oli kuvanmukaisia tiskipöytätelineitä tai astiat kasattiin tiskialtaaseen alassuin kuivumaan, sama homma Aussilassa. Aluksi pöytäteline ärsytti, koska siihen ei yleensä koskaan mahdu kaikki tiskit kerralla kuivumaan ja tiskien tasapainottelu toistensa päälle onkin taito, jonka tuon kanssa oppii. Lisäksi se tietenkin tiputtaa vettä pöydälle eli sen alle kuuluu laittaa pyyhe, meillä ihan keittiöpyyhe, mutta alle voisi ostaa asiaan tarkoitetun paksumman "imutyynyn".  Nyt kun mokomaan rojutellinkiin on tottunut, tiskipöytä näyttää autiolta, jos sen ottaa pois.

Kuvaa varten tyhjennetty teline.
Keittiön kruunaa kaasuliesi, joka on äärimmäisen kätevä ja nopea kokkauksessa, mutta vähintään yhtä ärsyttävä pitää puhtaana. Siitä pitää purkaa nuo metallitelineet pois pyyhkimisen ajaksi ja pestä metallit erikseen tiskialtaassa. Tietenkään ne eivät sinne kunnolla mahdu ja peseminen on yhtä pärskettä suuntaan ja toiseen. Tellinki on täynnä sojottavia kärkiä, joiden puhdistus ei tapahdu nopeasti, koska niihin helposti tökkää kämmenen/ranteen kivuliaasti, jos liian riuskasti puunaa. Siksipä kuva otettu autenttisesta tilanteesta eli liettä ei ole pyyhitty, vaikka muuten hinkkaan keittiön pintoja jopa neuroottisella otteella. 





Ruokakulttuurista sananen. Silloin tällöin törmään suomalaisten mielipiteeseen, että Australiassa ei ole ruokakulttuuria, koska täällä ei ole samassa mielessä perinteistä keittiötä kuin monissa Euroopan maissa, mukaanlukien Suomessa. Omasta mielestäni Australia on ruokaharrastajan taivas ja täältä saa aivan kaikkea ja siltä ja väliltä, eli vaikkapa korealais-argentiinalainen tai japanilais-italialainen ravintola ovat ihan normisettiä. En näe perinteistä keittiötä ja ruokakulttuuria toistensa synonyymeinä, vaan traditiot ovat osa ruokakulttuuria ja ruokakulttuuri voi syntyä myös puhtaasti uusista, eklektisistä aineksista. Suomalaiseenkin ruokakulttuuriin mielestäni kuuluvat nykyään eri maiden keittiöt, vaikka siellä on omiakin perinteitä - ja toisinpäin, sillä perinteisiin ovat usein vaikuttaneet muiden maiden keittiöt. 

Alakuvassa ranskalainen autenttisessa hurmoksessa löydettyään omaan perinteiseen keittiöönsä kuuluvia aineksia, juustoja, Perthin uusimmasta ruokakeskuksesta Yagan´s Squarelta


7.3.2018

Kulttuurierot kaikkialla

Pari aihetta on pyörinyt mielessä jonkin aikaa, mutta kumpikaan ei ole oikein kokonaan hahmottunut kirjoitusmuotoon: perustavimmanlaatuiset kulttuurierot Suomen ja ulkomaiden välillä (jos näin laaja yleistys edes sallitaan), sekä muuhun maahan sopeutumisvaiheet mallia omakohtainen (höystettynä muilta kuulluilla elementeillä).

Ei näistä koskaan tule valmiita esseitä, jos ei vain tempaa härkää sarvista, joten aloitetaan ensinmainitusta. Muutaman huomion verran, millaisia kulttuurieroja voi olettaa kohtaavansa melkeinpä kaikkialla, ehkä lukuunottamatta ihan lähinaapurimaita?

Valtio vs yksilö

... eli mitä kenenkin sopii odottaa saavansa verovaroin ja mitä tulisi itse kustantaa ja hoitaa. 

Mielestäni monilla suomalaisilla on turhankin mustavalkoinen kuva siitä, miten asiat maailmalla ovat: joko eletään pohjoismaista hyvinvointivaltiota, tai amerikanmeiningillä kaikki maksetaan itse. Todellisuudessa yhteiskuntamuotoja on aivan joka lähtöön siltä ja väliltä, eikä yhden maan systeemi ole automaattisesti parempi kuin toisen, olipa se kummasta laidasta vain.

Australia asettuu jonnekin keskivälille sikäli, että täälläkin maksetaan veroja tai veroluonteisia maksuja, joilla kustannetaan kokonaan tai suurelta osin esim. neuvolaa vastaava toiminta, peruskoulutus, perusinfra, terveydenhuolto, eläkkeet sekä jonkinasteinen sosiaaliturva. Opintotukea saati maksutonta korkeakoulutusta, päivähoitoa tai vanhustenhoitoa on käsittääkseni turha odottaa missään osavaltiossa. Aivan perillä kaikista palveluista ja etuuksista en ole, koska osa niistä on osavaltiokohtaisia, osa maankattavia.

Itselleni on ollut silmiä avaavaa, että valtion roolista voi ajatella niin monella eri tavalla. Suomalainen on mielestäni melko ehdollistunut siihen, että joka asiaan on virasto ja lupa, mutta myös etuus ja avustus, eikä ketään heitetä kadulle kylmään. Omaa sydäntäni lähellä ovat eritoten maksuton korkea-asteen koulutus ja opintotuki, koska mielestäni maan tulevaisuus riippuu aivan suoraan koulutustasosta ja siitä, että kukin pystyy olemaan hyödyksi siitä riippumatta, paljonko vanhemmilla oli pätäkkää koulutuksen turvaamiseen. Näin homma ei kuitenkaan näyttäydy kaikille.

Olen Perthissä kuullut usempaan otteeseen, miten korkeakoulutuksesta täytyy tietenkin maksaa - mielellään paljon - koska muuten opiskelijat valitsevat jotain typerää kuten taidehistoriaa. Jota sattumoisin itse opiskelin. Ymmärrän toki argumentin, että ei kannata kouluttaa liikaa populaa liian esoteerisille aloille kuten nyt vaikka filosofeiksi (jota tällä hetkellä opiskelen), mutta en toisaalta ymmärrä ajatusta, että päätöstä ohjaa parhaiten se, mistä pitkin hampain raaskii maksaa kymppitonnien opintolainan. Onko siinä hirveästi järkeä, että jokainen haluaa MBA:n eli master of business - tutkinnon (kauppatieteiden maisteri), koska sittenhän sen arvo romahtaa, kun tarjontaa on liikaa, eivätkä muut alat kehity?

Olen ikävä kyllä oppinut, että vaikka syvästi arvostankin suomalaista koulutusta esiasteilta tohtoriksi, en enää nykyään kerro ausseille, että teen omaa väitöskirjaani suomalaiseen yliopistoon ilmaiseksi eli maksamatta lukukausimaksuja (joita siellä ei siis ole). Ilmaisuus kääntyy täkäläisten mielessä jonkinlaiseksi community college - eli kansanopistotasoksi, eikä tohtorinlakkitavoitettani oteta kovin vakavasti, kun sen maksuttomuus paljastuu. Hurjaa, harmillista, ja jotain, jota en osannut odottaa.

Valtio vs yksilö - keskusteluun liittyy myös se, miten tulisi elää ylipäätään, paljonko esim. tehdä töitä (verovaroja kerrytääkseen). Suomessa maksetaan suhteessa paljon ja saadaan paljon yhteisestä kassasta. Siitä seuraa kansallinen "oikeus" vahtia, että kaikki varmasti maksavat osansa. Olen aiemminkin maininnut, että Aussilassa ei kohtaa käytännössä ollenkaan samaa syyllistämistä kuin Suomessa erilaisista irtiotoista kuten downshiftauksesta. Perthissä on kohtuullisen tavallista pitää välivuosi myös aikuisena, ja vaikkapa lähteä matkustelemaan. Itse aloitin tämän vuoden alussa osa-aikaisuuden eli keskiviikot ovat vapaapäiviä - huikeaa jaksamisen kannalta, suosittelen kaikille kynnelle kykeneville!

Sukupuoliroolit 

... eli miten naiset ja miehet nähdään. 

Tässä on aihe, josta perusskandinaavi, etenkin feministi, saattaa saada kourallisen herneitä hengityselimiin monessakin maassa. Onneksi ei pahemmin Australiassa. Lasten kasvatuksesta ja esimerkiksi päiväkotien asenteista en osaa sanoa mitään, koska omakohtaista kokemusta ei ole, eli esimerkkini liittyvät vain nuoriin ja aikuisiin. Koulussa täällä erotellaan sukupuolet sikäli, että koulupuku on pakollinen ja se on erilainen riippuen jalkovälistä: tyttö - mekko/hame, poika - shortsit/pitkät housut. Kaikilla on kauluspaita tai pikeepaita, jakku ja usein kravattikin.

Pukeutumista lukuunottamatta aussien ja suomalaisten käsityksissä ei muuten ole suuria eroja, eli naiset voivat periaatteessa työskennellä millä alalla vaan, kuten miehetkin. Läytännössä ei näin ruusuisesti ole vielä Perthissäkään (ehkä vielä jonain vuonna tai vuosikymmenenä), vaan miesten ja naisten aloja yhä on, samalla linjalla kuin Suomessakin: tekniikka, liikenne ja rakentaminen, miehet - hoiva ja opetus, naiset. Muttamutta.

Perthissä on Suomea paljon tavallisempaa, että kun nainen jää äitiyslomalle, tämä ei palaa töihin joko ollenkaan (jos puolisolla on riittävän hyvä palkka) tai palaa osa-aikatöihin. Tänne muuttaessani näin asian arveluttavana, eli ihmettelin, miksi naisten urakehityksen oletetaan tyssäävän saman tien, kun lapsia syntyy. Nyttemmin on avautunut, että asiaan on monta syytä, osa "ideologisia", osa käytännön syitä (jotka tosin linkittyvät ideologisiin yhteiskunnan tasolla).

Australiassa mielestäni arvostetaan syvästi perheitä ja lapsia, ja keskivertoaussi viettää paljon mieluummin aikaa lastensa / perheensä parissa, kuin töissä. Tutut osa-aikatyötä tekevät naiset kertovat, että miksi ihmeessä he haluaisivat kokoaikatyöhön, kun kotona on paljon hauskempaa ja lapsiperheille on paljon kivaa tekemistä kaikkialla, kaiken aikaa. Nykyään myös jotkut isäihmiset tekevät osa-aikaa, koska Oikean Elämän koetaan olevan siellä kotosalla perheen parissa, ei uraputkessa. Osa-aikaisuus ei siis olekaan naisten aliarvioimista, jollaisena sen aluksi  näin, vaan useimmiten oma arvovalinta.

Tosin käytännön syynä tähän arvovalintaan usein on fakta, että päivähoito on Perthissä Suomen mittapuulla kallista, ja palkasta saattaa mennä jopa puolet päivähoitomaksuihin, palkkatasosta riippuen toki. Valtion päivähoitotuella kannattaa tehdä juuri ja juuri se 2-3 päivää töitä, jotta omaankin pussiin jää jotain: taktinen luku, jonka moni perhe valitsee.

Kotityöt

...eli kuka tekee ja mitä tekee.

Aihe liittyy sukupuolirooleihin. Australiassa mielestäni on pientä pohjavirettä siihen, että mies tekee ulkotyöt (pihatyöt, rempat, autonhuolto, grillaus) ja nainen sisätyöt (siivous, kokkaus jne), mutta tämä on ehkä enemmänkin vanhan kansan peruja, eikä mikään yleissääntö joka kodissa. Moni suomikaverini, nainen, on hoidellut remppaa yksikseen, esimerkiksi maalaustöitä, eikä  heille ole tullut asiasta kommenttia rautakaupassa eli tuskinpa ovat ainoita.

Omassa taloudessamme kotityöt ovat jakaantuneet kiinnostuksen/viitsimisen perusteella, eli E pesee pyykit ja imuroi, minä tiskaan ja pesen pinnat (pölyt, moppaus, vessa ja kylppäri). Kokkaus hoidetaan yleensä yhdessä, tai jompikumpi noukkii take away-ruokaa mukaan kotimatkalla. Pihaa ja ulkotöitä meillä ei ole, ellei parvekkeen satunnaista lakaisua lasketa. E:tä ei kiinnosta auto pätkääkään, kuten ei minuakaan muuna kuin työkaluna ja liikennevälineenä, eli sitä ei ole kai imuroitu tai pesty yhtään kertaa kolmeen vuoteen muulloin kuin vuosihuollon yhteydessä... Kyllähän tuo silti kulkee :D

Seurasin tänään Ulkosuomalaisten blogit - Facebook-sivulla keskustelua kotitöiden jaosta Vietnamissa (tiukat rajat siihen mitä mies ja nainen tekevät) ja siihen nähden Australiassa pääsee helpolla, kulttuurieroihin sopeutumisessa siis. Täällä kotitöidenkin osalta asenne on enimmäkseen laissez faire, no worries eli kukin tehköön tyylillään ja joka ei niitä halua tehdä ollenkaan, joko elää törkykasassaan tai palkkaa siivojan ilman mitään kateellisten kommentointia tai syyllistymistä. Ruokaa saa edullisesti maan 60 000:sta ravintolasta. Tilastollisesti Aussilassa on yksi ravintola 400:aa asukasta kohti, eli eiköhän jokaiselle löydy jotain sopivaa hinnan ja menun puolesta. Vertailun vuoksi, Suomessa on yksi ravintola 550 asukasta kohti.

Summa summarum, vaikka Aussilaankin muutto aiheuttaa kulttuurishokkia, ei tämä ole vaikeimmista maista lähestulkoonkaan sopeutumisen suhteen. Toista varmasti on sellaisissa maissa, joissa kaikki edellämainitut teemat ovat hyvin eri tavalla kuin Suomessa - niitäkin paikkoja kun löytyy monta.

Kuvituskuvina symbolisesti puunlatvaseikkailua ja nuorallakävelyä Tree Adventure - puistossa Dwellingupissa noin tunnin ajon päässä Perthistä.

Kulttuurierojen nuorallatanssija.

Kaverini korkeuksissa, kala kuivalla maalla vai suomalainen eukalyptusmetsässä?

E pohtii, tästä alas, 10 metriä pudotusta kulttuurishokin syövereihin.

Mitä ranskalainen edellä, sitä suomalainen perässä.

Ja toinen suomalainen ei tietenkään jää pekkaa pahemmaksi.

24.2.2018

Australia iloinen, Suomi melankolinen?

Seuraa tajunnanvirtaa löyhästi teemalla Australia ja Suomi, mitä tuntemuksia niistä tulee ensimmäisenä mieleen?

Mietin paljon sekä omaksi huviksi että "ammatillisesti" paikkojen tunnelmaa. Väitöskirjani käsittelee ympäristömieltymyksiä ja sitä, miten erilaisia paikkoja koetaan. Paikka voi olla vaikka yksittäinen huone, tietty ulkotila (puisto, kaupunkiaukio, katu tms), laaja maisema-alue kuten metsä järvineen, tai ihan koko maa (tosin väikkäri keskittyy välittömästi koettaviin paikkoihin eli mitä aistii ja kokee suoraan tilaan liittyen).

Eilen töihin lähtiessä, aurinkoisessa kesäsäässä puiston läpi kulkiessani mietin taas kerran, että Australia merkitsee minulle iloa. Toki täälläkin on omat ongelmansa, missäpä ei olisi, mutta jos minun pitäisi valita yksi sana, joka kuvaa Australiaa ja omaa elämääni täällä, se olisi ilo (joy). Tosin eng.kielinen joy on hieman erisisältöinen sana kuin ilo, joka suomeksi mielestäni tarkoittaa riemua, iloisuutta, kun taas joy tarkoittaa myös onnellisuutta ja nautintoa.

Australia ja ilo eivät yhdisty mielessäni siksi, että kaikki täällä on pelkkää iloa ja ruusuilla tanssimista. Vaan siksi, että kun katselen ympäristöäni, moni asia on ikäänkuin ilon metafora: aurinko, leppeät kesäpäivät, ihmiset hymyilemässä erilaisissa katutapahtumissa, meri, ranta, lokit, lapset kirkumassa riemusta merivedessä, koirat laukkaamassa rannalla... puhumattakaan suosikeistani, kodikkaista kahviloista, joissa yleensä möykkää raikuu sosiaalinen puheensorina, tuoksuu vastajauhettu kahvi ja vitriinit pursuilevat ihania tuoreita herkkuja. Jos ei itse satu olemaan iloinen, ympäristöstä löytyy yleensä ilon- ja kiitollisuudenaiheita, ainakin, kun tietää, mistä etsii.

Kuka muistaa? Eräs lempielokuvani pienenä, Bernard ja Bianca Australiassa (Rescuers Down Under 1990). Australian luonto, eläimet ja seikkailu jäivät tästä jonnekin mielenpohjalle kytemään.
Parhaiten Australian ilo-mielleyhtymää tukevat aussit itse. Vaikka ausseilla on maine leppoisina no worries - tyyppeinä, on jokainen maan asukas tietenkin omanlaisensa ja porukasta löytyy niin stressaajia, ujoja, raivostujia kuin niitä leppoisiakin. Mutta Australia on jotenkin kollektiivisesti omaksunut ja pitää yllä no worries - asennetta julkisuudessa, ja Australian matkailumainokset jopa nolon naiivisti tuovat itselleni ihan oikeat kyyneleet silmiin siksi, että rakkaus maata kohtaan pursuaa niissä yli: sekä tekijöiden, että oma rakkauteni.

Aussien shenanigans- eli keppostelu/vitsailukulttuuri tiivistyy viimeaikaiseen Super Bowl - mainokseen: kuukausia kestänyt kampanja tähtäsi huijaamaan, että Crocodile Dundee - elokuvasarja saa jatko-osan. Lopulta paljastui, että kyseessä oli pelkkä matkailumainos (video alla).


Mietin viime vuoden mittaan vakavissani Kanadaan muuttoa, sillä se oli ennen Australiaa toivesuuntani. Kanada olisi aavistuksen lähempänä Suomea eli perhettä ja sukua, ja olisi kiva taas kokea jotain uutta. Tosin E ei ole ollut yhtä innoissaan ajatuksesta (miksi jättää aurinko ja lämpimät sukelluskelit loputtomien lumitöiden maan vuoksi?). Vaikka tämä kuulostaakin peräti naurettavan heppoiselta, tuon Super Bowl - mainoksen näkeminen sai minut muuttamaan mieleni: oi Australia ja hyväntuulinen luonteenlaatusi! Toki muutkin asiat vaikuttivat, kuten töissä tapahtuneet positiiviset muutokset. Mutta mainosta katsoessani mietin, miksi haluaisin jättää maan, joka saa minut tuntemaan 95%:sti ilon ja onnen tunteita?

Kun ajattelen Australiaa, ajattelen aurinkoa, merta, sosiaalista elämää, ihmisiä kahviloissa, tapahtumissa, baareissa, hyväntuulisuutta ja leppoisuutta.
Eikö Suomessa sitten voi olla iloinen tai kokea iloa? Totta kai voi, mutta Suomi sinällään ei ensimmäisenä tuota minulle mielleyhtymää ilo. Ennemminkin ensimmäisiä kuvailevia sanoja olisivat melankolia, haikeus, hiljaisuus, tyyneys, jonkinlainen sisäänpäinkääntyneisyys - sekä itsetutkiskelu että ujous. Melankolialla ja surumielisillä tunteilla on ehdottomasti paikkansa elämässä, mutten ole koskaan ollut erityisen traagisromanttinen melankolinen runosielu linjaa Nightwish tai edes hiljainen. Tunnekokemukset ovat luonnollisesti persoonakohtaisia ja jokainen kokee tilanteita ja paikkoja eri tavalla. Joku toinen saattaa ällistellä, jopa paheksua minun mielleyhtymiäni Suomesta.

Etenkin vasta Suomessa vierailtuani, näin talvella, ensimmäinen mielikuvani on hiljainen Narnia.
Suomessa lomaillessa satuin näkemään Ylen dokkarin suomalaisesta musiikista ja eritoten hiteistä. Kuulemma kaikki Suomen suurimmat iskelmähitit ovat noudattaneet samaa melodiakaavaa, ugrilaista itkuvirttä ja slaavilaista valssia. Näissä on kummassakin melankolinen, surumielinen sävelkulku. Samaten suomalaiselokuvat usein keskittyvät elämän ongelmiin tai antisankaritarinoihin. Milloin on digiboksi hukassa Lapissa, milloin ei mikään tunnu miltään Levottomissa. Suomalainen keppostelu/vitsailu on aivan erilaista kuin Australian, vaikka asiaa onkin vaikea tyhjentävästi selittää tai kuvaavasti vertailla.

Näissä maisemissa sielu lepää, mutta ei välttämättä äidy riehakkaaksi, ilomieliseksi. Tuloksena on erilainen onnentunne, tyyni, rauhoittunut. Kuva (c) Mikko Lagerstedt.
Kun minulta kysytään, aiommeko muuttaa koskaan Suomeen, tavallisesti vastaan, että tuskin lähitulevaisuudessa. Annan yleensä syiksi työt, raha-asiat (miksi jättää työ täällä työttömyysuhkaan Suomessa) ja yleisiä sekalaisia syitä kuten ilmaston. Todellinen syy on kuitenkin hyvin paljon tuo tuntemusmaailma: miltä tuntuu ja missä, missä viihtyy parhaiten.

Viihtymisen syitä ei aina voi tarkalleen analysoida, koska paikat ja asiat vain tuntuvat joltain - ja eri ihmiset kokevat ne eri tavoin. Suomen sisälläkin eri kaupungit ja paikat aiheuttavat eri tuntemuksia ja esimerkiksi muuttaisin mielelläni takaisin Jyväskylään (jos siis palaisin Suomeen), mutta en takaisin Turkuun. Selkeää selitystä, saati objektiivisen järjellistä, en näille voisi antaa, pelkän mutun. Mutta mutu kuitenkin määrittelee sen, missä oikeasti viihtyy. Toivotan kaikille viihtymistä kotimaissaan, missä ne ovatkin!

14.2.2018

Pienet muutokset, parempi elämä?

Blogi on elellyt hiljaiseloa, koska olin perinteiseen tapaan Suomessa käymässä. Aiemmilta reissuilta on tarttunut kaikenlaista pientä ja suurempaa ihmeteltävää, mutta nyt ei mitään uusia bongailuja sattunut suuremmin silmään.

Vaikkei Suomi-Australia-eroja tällä kertaa ole raportoida, olen pidempään pohtinut kirjoittavani jutun pienistä arjen muutoksista, jotka ovat vaikuttaneet elämääni positiivisesti. Osa liittyy Australiaan, osa olisi voinut tapahtua missä vain. Tuhat ja yksi self-help-nettisivua ja arvatenkin kirjaakin tarjoilevat samaa ideaa, eli jos haluat olla onnellisempi, tee liuta pieniä muutoksia parin massiivisen sijasta. Voila, kun arki on parempaa, on koko elämä parempaa. Tämä juttu ei kuitenkaan ole tuollaisista muutoksista (herää aiemmin, venyttele hartaasti, osta kaverillekin kahvikuppi niin koet antamisen iloa jne).

Eikun asiaan.

Viikingit-televisiosarja

En aluksi pitänyt sarjasta ja en aikonut katsoa yhtä jaksoa enempää sen raakuuden ja verisyyden takia. Sarjassa on epäilemättä hyvin tavoitettu 800-900-lukujen brutaali maailma: elämä lyhyt, miekka pitkä ja terävä. Aloin seuraamaan vasta kun E:n veli kehui sarjan juonta, kahden maailmankuvan ja kahden uskonnon törmäämistä (muinaisskandit Odineineen ja anglosaksit kristinuskoineen). Kun sarjan hahmoihin kiinnittyi, piti tietenkin seurata käänteet loppuun asti. Vaikutus elämääni ei liity uskontoihin, hahmoihin tms, vaan - - - aksenttiin.

Vaikka puhun hyvää englantia, puheestani kuultaa aina läpi lievä suomalainen aksentti, jota arvaillaan milloin skotlantilaiseksi, milloin saksalaiseksi, ruotsalaiseksi tai venäläiseksi. Asia on tiedostaen ja tiedostamattani vaivannut, sillä a) en haluaisi aina ja ikuisesti heti paljastua ulkopuoliseksi/muualtamuuttaneeksi kun avaan Australiassa suuni ja b) etenkin alkumetreillä täällä kohtasin jurpoja, joiden mielestä ulkomaalainen aksentti tarkoittaa hidasta älyä ja huonoja puhelahjoja.

Viikingit sai ajattelemaan asiaa eri kantilta. Kellekään ei tulisi mieleenkään naureskella viikinkikuningatar Lagerthan tai muiden aksentille eikä heidän sanomisensa siitä vesity, että se lausutaan töksähtelevällä nuotilla. Kiinnostavasti muuten enemmistö sarjan näyttelijöistä on kanadalaisia ja ausseja, jotka ovat asiakseen joutuneet opettelemaan rally English-nuotin. Sarjan suomalaisvahvistukset puhuvat sitä luontevasti :) Kysyin kerran mielenkiinnosta E:n äidiltä, miltä hänestä suomalaisten englanti kuulostaa, ja hän totesi "muinaiselta, viikingeiltä". Vaikkemme me suomalaiset viikinkejä olleetkaan,  niin kelpuutan!

Lagertha, viikinkikuningatar. Kuva (c) Mythologian.net
Älä osta mitään  - ryhmä

Ilmeisesti Suomessakin toimii paikallisia nettipohjaisia kierrätysryhmiä kuten Kallio Kierrättää. Täällä Perthissä toimii Buy Nothing - ryhmä, joka on jaettu kaupunginosittain niin, että vain oman kaupunginosansa Facebook-ryhmään voi kuulua. Ideana on, että naapurustoissa pannaan turha tavara kiertämään ja kukin saa tarjota ja pyytää, mitä haluaa, kunhan tavarasta ei liiku vastineena raha. Kaiken on siis oltava ehdottoman ilmaista.

Ryhmä on mielettömän kätevä turhasta sälästä eroonpääsemiseen. Olen jo pitkään ollut kirppareiden ystävä, teininä shoppasin grungetyylini sieltä ja olen monet kerrat intomielellä myynyt tavaraa kirppareilla. Täällä Perthissä myyntipöytäkirppareita ei ole ollenkaan, vaan kaikki toimivat jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työntekijöiden voimin, kuten SPR:n kirpparit Suomessa. Niillä ei siis itse voi myydä, pelkästään lahjoittaa tavaraa. Teen nykyäänkin puolivuosittaisen vaatekaappi- ym. siivouksen ja kertyneet kassit päätyvät esimerkiksi Pelastusarmeijan kirpparille.

Buy Nothing- ryhmä on siitä kätevä, että sellaistakin tavaraa, mitä ei voi kirpparille laittaa, voi kierrättää: tyhjiä lasipurkkeja, rikkinäisiä esineitä, piirustuspaperia, kuluneita puutarhatyökaluja... Näin jopa käytetyn kielikorun (desinfioidun) vaihtavan omistajaa ja itse sain käyttämättömiä meikkejä poistettua laatikoista ryhmän kautta. Lisäideana on rakentaa naapuruston henkeä, eli "toinen toistamme auttaen" ajatttelua. Yleensä jätän luovuttamani tavarat postilaatikkoomme, josta vastaanottaja voi ne napata sopivana hetkenä. Postilaatikkokierrätys onkin yleisin näkemäni tapa, vaikka myös kasvotusten tapaamisia voi sopia.

Ryhmän ekstraetu on, että sen rinnalla toimii Community Noticeboard eli netti-Ilmoitustaulu, jossa voi ilmoitella tai kysellä mitä vain naapurustoon liittyvää. Itse löysin Ilmoitustaulun kautta muutamia kiinnostavia henkilöitä verkostoitumiseen korttelitoiminnan järjestämiseksi. Näin pääsen hyödyntämään väikkärini aihetta, kaupunkiympäristöjen elävöittämistä. Tänä perjantaina on ensimmäinen tapaaminen ja ensi maanantaina toinen, miten Perthiä ja etenkin East Perthiä voisi kehittää. Kiinnostavaa!


Eläinsuojeluyhdistykset

Olen kissojen ystävä, mutta niille lievästi allergisena en ole uskaltanut omaa ottaa. Perthissäkin ovat löytökissat ongelma, eli ihmiset joko hylkäävät kissojaan tai jokunen varmaan karkaakin omille teilleen. Cat Haven toimii kuin Suomen kissatalot eli pelastaa ja välittää eteenpäin löytökissoja. Osallistun itse toimintaan vain satunnaisesti, mutta pienikin auttaminen tuo hyvää mieltä sekä itselle että talon työntekijöille. Jouluna lahjoitin työntekijöille teetä, maitoa ja sokeria (nettisivujen pyynnön mukaan) ja kissoille lahjoitin kaikki vanhat pyyhkeet ja tyyniliinat (jälleen nettisivujen pyynnön mukaan).

Löytökissoja ei valitettavasti pääse silittämään tai leikittämään talolla, mutta Subiacossa sijaitsevassa kissakahvilassa kyllä, jossa olen tietenkin myös vieraillut. Tosin kissakahvila ei ihan vastannut odotuksia, sillä kissojen tapaamiseen buukataan puolen tunnin tai tunnin aika, eikä kissojen leikkihuone ole varsinainen kahvila - sinne vain saa ostaa take away-kahvin mukaan tiskiltä. Joka tapauksessa, kaikki toimintaa tukeva rahanhankinta on hyvästä ja esimerkiksi RSPCA eli Australian suurin eläinsuojeluyhdistys kerää varoja kissakahvilaa vastapäätä olevaa kirpparia pyörittämällä. RSPCA myös järjestää koiranomistajille suunnattua vuosittaista hyväntekeväisyystapahtumaa Million Paws Walk tai "Miljoonan Tassun Lenkki", joka on käytännössä ihmisten ja koirien yhteinen festivaali.

Cat Haven tai RSPCA eivät ole elämääni suoranaisesti mullistaneet, jos siis jutun teemaa, elämänmuutokset, pohtii. Mutta ne kuvaavat hyvin sitä avoimuutta ja verkostoivuutta, jolla aussi-hyväntekeväisyysjärjestöt normaalisti pyörivät. Toimintaan voi osallistua monin muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla tai suoranaisena vapaaehtoistyöntekijänä. Tässä olisi mielestäni monella suomalaisella järjestöllä opittavaa, samaten suomalaisilla siitä, miten voisi olla mukana auttamassa ja hankkimassa itselleenkin hyvää mieltä.

RSPCA auttaa kaikkia eläimiä.
Suoraan etulinjaan

Viimeisin muutos on vielä tapahtuma-asteella. Sain yllättäen töissä väliaikaisen siirron toiseen tiimiin, koska toinen tiimi tuskailee työvoimapulassa ja omassani sattuu olemaan hetkellistä ylikapasiteettia. Oikeusasiamies ottaa vastaan ja käsittelee valituksia huonosti tai väärin hoidetuista viranomaispäätöksistä, ja tähän saakka olen lähinnä tutkinut, miten mitkäkin lait vaikuttavat asioihin. Nyt alan itse käsitellä valituksia, eli voi olla, että tahti ja stressaavuus muuttuvat tai peräti piikkaavat.

Siirto voi olla kannaltani hyvä tai huono asia, todennäköisesti kumpaakin: koska tulen kontaktoimaan valituksen tehneitä suoraan, voi olla, että muutamakin kirosana täytyy vastaanottaa turhautuneilta ja pettyneiltä - ihmiset kun yleensä valittavat vasta sitten, kun on kuppi nurin. Toisaalta, on vaikea kuvitella parempaa koulutusta vaikeiden keskustelujen käymiseen kuin valitusten kuuntelu ja ratkominen. Hyvä puoli mahdollisesti on, että jos asioita saa ratkottua tyydyttävällä tavalla, siitä on varmasti iloa sekä itselle että muille osapuolille. Eli uudet haasteet uuden vuoden kunniaksi!

Toivottavasti uudessa työtietokoneessani on tällainen ihmenappi, joka ratkaisee valitukset parhain päin.

12.1.2018

Ei kiinnosta - vähiten luetut jutut

Toisen bloggarin, Lempipaikkojani-Jonnan inspiroimana tutkin minäkin, mitkä tekstit ovat olleet epäsuosituimpia blogissani viimeisen vuoden mittaan. Laajensin tarkastelujaksoa puoleentoista vuoteen, koska ilokseni ja yllätyksekseni (täysin hatusta vedetty) mittapuu 400 lukijaa per teksti olikin rikkoutunut vuoden mittaan niin usein, etten saanut kymmentä täyteen yhden vuoden teksteillä.

Epäsuositut jutut TOP 10

10 Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Hmm, olisikohan syynä rajattu aihealue, mutta feikkiuutisten ruotiminen ja päivittely ei näköjään ole herättänyt lukijoissa samoja intohimoja kuin allekirjoittaneessa. Juttu ei kerro vain feikkiuutisista, vaan pohtii myös rasismia, maailmankuvaa sekä mikä on eettistä ja epäeettistä toimintaa. Lähdinköhän liian syville vesille seilaamaan filosofoinnissa, vai eikö otsikko vain sattunut kohdilleen kiinnostavuudessaan?

9 Wannabe-kirjoittajan arki

Tämän jutun suhteellinen epäsuosio, n. 350 lukijaa, ei suunnattomasti yllätä: todennäköisesti se koskettaa vain sellaisia lukijoita, jotka itsekin elättelevät kirjailijahaaveita - tai ovat muuten vain paatuneen uteliaita! Kaiken huipuksi kyseinen teksti ei edes näytä kertovan paljoakaan kirjoittamisesta, vaan kahvinjuonnista, vatsavaivoista ja työpaikan HR:stä. Jaahas. Olisikohan pitänyt fokusoida otsikkoa hieman toisin.

8 Kääntöpuolia - maanmuuton opettavaisuuksia

Tämän bloggauksen saama suosion vähäisyys ihmetyttää, koska mielestäni teksti oli hyvä ja kiinnostava: sellainen, jonka itse haluaisin lukea (mihin tietysti pyrin kaikkien tekstien kanssa). Liekö kiinnostamattomuuden syynä se, että olen useinkin pohtinut samaa tematiikkaa, maanmuuton tuottamia elämän- ja persoonanmuutoksia? Ehkä lukijakunnassa on ylipäätään paljon maatamuuttaneita, eli löpisinköhän itsestäänselvyyksiä?

7 Ensikertalainen Thaimaassa

Tämä juttu on mahdollisesti ei-luettujen joukossa paljolti siksi, että julkaisin sen vasta tänään. Mutta tilasto on tilasto ja tähän kohtaan tämä nyt lossahtaa kävijämääränsä 259 klikkausta perusteella.

6 Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Liekö tämä teksti nimetty niin kryptisesti, että sen jättää klikkaamatta häkellyksen vallassa? Teksti onkin sekalainen sillisalaatti arjen sattumuksia, poliittista aktiivisuutta ja Perthin kuuman auringon valittelua salakähmäisesti lumisokeus-tittelin alla. Merimetsot ovat jonkinlainen bonus tai lisähämmennys.

5 Työhaastattelu ja työuran "helmiä"

Syväluotaava tarina työurani kartan mutkiin ei houkutellut lähellekään 300:aa lukijaa. Tiedä sitten onko tämä surun vai ilon aihe. Eipähän koko maailman nyt tiedä, että olen työskennellyt kolme kesää maatalouslomittajana. Ups, paitsi että se ammatti ei sattunut edes tuossa bloggauksessa olemaan mukana!

4 Pyöräpuolue, eläinoikeuspuolue vai ampujien puolue?

Katsaus Länsi-Australian osavaltiopolitiikan kiemuroihin ei vaikuta olevan se hittiaihe, jolla voitetaan Pulizer tai puhkotaan kävijäennätyksiä. Ihan viihdyttävä juttu kuitenkin, vaikka itse sanonkin. Ainakin yhdelle lukijalle eli itselleni...

3 Egypti 5+5+5

Viisi hyvää, pahaa ja kummaa Egyptin aavikoiden kuumuudesta ja pyramidien varjoista. Mystinen faaraoiden ja tutkimusmatkailijoiden Egypti ei siis kiinnosta E:n ja minun lisäksi kovinkaan montaa kanssakulkijaa! Latasinkohan yliannostuksen hieroglyfien kuvia vai missä mennään? Oi Egypti, fanisi eivät pyöri tällä sivulla.

2 Ensitunnelmat Egyptistä

Toinen Egypti-aiheinen tarina, joka rikkoi hädintuskin 200 lukijan rajan. Onneksi en asu Egyptissä, blogillani olisi tuskin lukijoita lainkaan. Vai, olisiko lukijoita juuri siinä tilanteessa pilvin pimein? Ehkä paikallisen tarinat kiinnostaisivat enemmän kuin perusturistin turinat.

1 Kairo ja Gizan pyramidit

Egyptin ystävät eivät selvästikään blogini lukijakuntaa kansoita, sillä tämä juttu kiinnosti vain 200 kertaa eli kaikkein vähiten n. puolentoista vuoden tarkastelujaksolla. Keskimäärin teksteilläni on lukijoita n. 2000 per postaus ja suosituimmat rikkovat viiden tonnin rajoja, jotkut hätyyttelevät jopa kymppitonnia.

Blogiani ei nähtävästi lueta matkapostausten vuoksi, sillä kaikki lomareissujen kuvaukset ja satunnaiset ulkomaiden ihmettelyt eivät kerää sanottavasti lukijoita. Tämä on pieni ylläri, koska miellän itse blogini myös matkablogiksi, vaikka se enimmäkseen keskittyykin ulkosuomalaisen arkeen ja satunnaisensäännölliseen self-help-muuta-elämäsi-sanomaan. Onkohan Egypti niin kulunut matkakohde, ettei siitä saa jännitystä irti, vai eikö setti vain sovi tämän blogin teemaan ja lukijakunnan pirtaan? Tiedä häntä!

Egyptin-lomalla! Kiviäkin kiinnostaa! Alla lisää Egyptiä.



Ensikertalainen Thaimaassa

Miltä näyttää kaikkien tuntema Thaimaa ensikertalaisen silmin? En ole koskaan aiemmin käynyt joka matkailijan perusmaassa, juurikin siksi, että se on niin suosittu ja tunnettu. Halusimme kuitenkin jonnekin lomalle, ja koska meillä oli käytössä vain tietty rako tammikuussa, jouduimme ostamaan reissun sinne, minne halvimmalla saa. Bali oli tällä kertaa poissa laskuista Mount Agung-tulivuoren purkausvaaran vuoksi, joten lensimme  hieman kauemmas Aussilasta, Phuketiin.


Aiempi mielikuvani Phuketista ei ollut sanottavan hyvä, koska se on niin suosittu ja tunnettu. En ole aurinkorantojen saati pakettimatkojen ystävä, jotka kummatkin mielessäni liitän Phuketiin. Ensimmäinen yllätys kuitenkin oli, että Phuket on sekä saaren että kaupungin nimi, ja itse Phuket Town ei olekaan se turistien suosima paikka. Turistit keskittyvät saaren länsilaidalle monelle kuuluisalle rannalle kuten Patong, Kata, Karon ja Kamala. Itse saari on suurempi kuin oletin ja liikkuminen mutkaisia kukkulatietä pitkin ranta-alueen ja Phuket Townin välillä vie puolesta tunnista tuntiin. Vuokrasimme skootterin parina päivänä, emmekä nähneet kuin muutaman rannan ja temppelin, koska matka-ajat ruuhkissa ovat niin pitkiä, eikä bussien ja rekkojen dieselkatkujen hengittely pidemmän päälle innosta.

Sävelsimme loman lennosta eli Phuketista ostimme lauttaliput Ko Lantan saarelle neljän tunnin matkan päähän Andaman-meren itärannalle. Pysähdyimme myös kuuluisalla Ko Phi Phin saarella. Ko Lantan ideana oli nähdä autenttisempaa Thaimaata (tosin sekin on hyvin turistipainotteinen) ja löytää ikonisia sukelluskohteita E:lle. Tässä onnistuimmekin. Suosittelenkin ehdottomasti suuntaamaan hieman syrjemmälle Phuketista, jos vain on aikaa ja rohkeutta lähteä tien/veden päälle.

Yllä ja alla: Patong Beach



Parasta Phuketissa

Thait

Ymmärrän nyt, miksi niin monet vannovat Thaimaan nimeen ja suuntaavat sinne jopa joka lomalla. Thait ovat keskimäärin erittäin kohteliaita, ystävällisiä ja hymyileviä ihmisiä ja suhtautuvat öykkäröiviinkin turisteihin ystävällisesti. Parasta palvelua saimme Kamala Beach Residence-nimisessä budjettihotellissa, jossa joka pyyntöämme alettiin heti toteuttaa hymyn kera. Aamupalaa aiemmin kuin normaalisti? No problem. Taksi lentokentälle viime hetken tilauksena? No problem. Kaksi yötä yhden sijaan siten, että saavummekin aiemmin? No problem. Tietenkinhän noiden ei pitäisi olla ongelmia millekään majoitusammattilaiselle, mutta asenne ja reippaus on, mikä ratkaisee.

Phuketissa on iso nähtävyys, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt, mutta jota voin ilomielin suositella kelle vain: Fantasea-elämyspuisto. Se on kuin Disneyland risteytettynä thaikulttuurin ja -taiteen kanssa. Tästä voi tietenkin ajatella, että thaikulttuurin kokeminen elämyspuistossa on muovista ja huijausta, mutta mielestäni se on nerokasta. En ole muualla törmännyt ajatukseen, että otetaan kaikki parhaat ja hienoimmat asiat, joita maasta löytyy, ja tuodaan ne yhteen paikkaan helposti koettavaksi (vaikkakin esim. rakennusten kopioina). Ei yksi teemapuisto tietenkään korvaa esimerkiksi aitojen temppelien kokemista, mutta täydentää sitä kiinnostavasti.

Fantasean päävetonaula on massiivinen teatteriesitys, joka yhdistelee sirkusta, tanssia, laulua ja perinteistä paperinukketeatteria. Se esittelee asuja ja tansseja eri puolilta Thaimaata, kertoen klassisen tarinan hyvän ja pahan taistelusta. Esityksessä käytetään eläimiä (norsuja, vuohia, kanoja, kyyhkyjä jne), eli ehkä kaikki eivät pidä ideasta, mutta itselleni ei pistänyt silmään mikään väärinkäytös tai huono kohtelu. Tosin myönnän, että en tiedä, miten eläimet on alunperin koulutettu rooleihinsa eli onko niitä esimerkiksi piiskattu, kuten kuulemma on tapahtunut norsujen koulutuksessa ennen (vaiko nykyäänkin?). Kaikenkaikkiaan kokemus oli pelkästään positiivinen jo massojenohjailun taidonnäytteen puolesta: jonotimme sisään ja ulos alle 20 minuuttia yhteensä, ja saliin mahtuu tuhansia ihmisiä.

Showssa ei saa kuvata, siksi kuvat vain alueelta yleisesti.





Hintataso

Phuketin rannat ovat pohjoismaalaisten ja venäläisten valtakuntaa. Ei ole sellaista mutkaa rantatiellä, jossa ei mainostettaisi lipunkuvien kera Nordic tai Scandinavian ruokaa ja palveluja, sama venäläisille. Ruotsia ja venäjää kuulee joka rantametrillä, samaten saksaa. Ymmärrän kyllä, miksi. Thaimaahan käsittääkseni on halpoja suoria lentoja ja hintataso etenkin euroon verrattuna on halpa. Aussidollari on romahtanut suhteessa euroon ja loma ei ollut meille aivan yhtä kivuton kuin eurolla pelaaville, mutta edullinen silti.

Jos söisi vain paikallista katuruokaa, annoksia saisi hintaan 25-50 thai-bahtia eli alle eurolla. Thai-ravintoloissa hintataso on välillä 90-250 bahtia eli kolmesta eurosta seitsemään. Länsimaisissa ravintoloissa voi joutua pulittamaan 250 - 500 bahtia, mikä sekin enimmillään on vain viidentoista euron kieppeissä. Itse pysyttelimme tuossa keskivälin valikoimassa, lukuunottamatta yhtä ylihintaista purilaista Ko Lantalla sekä yhtä McDonalds-reissua Ko Phi Phillä, kun pad thai eli thainuudelit katkaravuilla alkoivat tulla korvista ulos.

Majoituksen valitsimme hinnan perusteella eli pari yötä meni reppureissaushostellissa (jaettu vessa ja suihku), sen jälkeen siirryimme ikämiesten/naisten majoitukseen eli yksityishuoneeseen omalla kylppärillä. Hostellista maksoimme viisi euroa yö/hlö ja budjettihotelleista enimmillään 15e/hlö/yö. Vaikka miten fiiniä löytyisi tosin eli rahaa saa palamaan ja luksusta elämään, jos vain haluaa.



Tropiikki

Mikään ei luo lomafiilistä samalla tavalla kuin lämmin sää ja vehreä kesämaisema. Trooppisessa kosteankuumassa ilmastossa lähes ainoa järkevä tekeminen on meressä tai uima-altaassa lilliminen, joka sekin on klassista lomapuuhaa. Tosin itse en ole suuri rantalomien ystävä ja siksipä Phuket ei ehkä ollut fiksuin mahdollinen kohdevalinta - olen enemmän tyyppiä kaupunkiloma ja/tai vaellusretki vuoristossa tai viidakossa. Ko Lantan saarella teimme pienen vaelluspyrähdyksen viidakkoon, n. 5km yhteensä, mutta kukkulaisessa maastossa siihen hurahti kaksi tuntia ja kaksi ämpärillistä hikeä.

Trooppisessa maassa ongelmaksi saattavat käydä hyttyset ja niiden levittämät taudit, mutta aika vähissä olivat itikat onneksi reissullamme ja mukana oli myös Balilta ostettua trooppisvahvaa karkotetta. Yllätyksekseni en nähnyt yhtään torakkaa, isoa hämähäkkiä tai mitään kirkumista aiheuttavaa ötökkää, vaikka ne tropiikkiin kuuluvatkin. Tai sitten Aussilassa asuminen on karaissut sen verran, että ne öttiäiset ja hämpyt jotka ennen olisivat shokeeranneet, eivät enää edes väräytä huomiomittaria.




Ko Lantalta tehdään sukellusreissuja manta rayn (rausku?) näkemisen toivossa ja E onnistui ilokseen bongaamaan monta metriä suuren yksilön.

Siisteys

Siisteysfriikkiminääni hiveli, että kaikki kadut ja kadunvarret oli aina lakaistu tiptop ja thai-asumuksissa otetaan kengät pois ovella. Sama pätee hotelleihin ja joskus myös ravintoloihin. Ainoa poikkeus siisteyssääntöön oli ikävä kyllä vessat, joista pian lisää miinuspuolet-osiossa.

Toisin kuin Balilla, Thaimaassa muoviroskaa ei heitellä teiden varteen, vaan kerätään pois ja viedään jonnekin keskitettyyn kaatopaikkaan. Rannat olivat siistejä eikä meressä ole muovia. Ainoastaan Ko Lantan saarella näki jonkin verran roskaa tietyissä tienmutkissa, jotka selvästikin ovat epävirallisia kaatopaikkoja. Balilla sen sijaan merivirrat tuovat roskaa rannoille ja vaikka rantoja siivotaan, joissain sukellus- ja snorklauskohteissa kuulemma lilluu jatkuvasti muovikasseja :(

Siisteyteen lukeutunee myös hygienia. Odotin jonkinasteista vatsaoireilua uuden bakteerikannan myötä. Emme käytännössä varoneet ollenkaan syömisten suhteen eli emme noudattaneet tuttuja "älä syö salaattia, älä juo mitään jäillä"-ohjeita, koska mielestämme vahtiminen pilaa loman ja jotenkin ne paikallisetkin pysyvät elossa. Ilmeisesti jäät tehdään pullovedestä ja salaatit pestään hyvin, koska pienintäkään oiretta ei ilmaantunut reilun viikon mittaisella lomalla.

Paradoksaalisesti olen tähän mennessä saanut lievän ruokamyrkytyksen vain kolmessa maassa ja ne ovat Australia (maan ruokamekka Melbourne), Ranska ja ja Suomi. Melbournessa hotellin kanapasta oli jotenkin viallista, Ranskassa typerästi ahmaisin herkkusienen suoraan lantapaakkuviljelmästä kun viljelijä siihen kehotti, ja Suomessa karjalanpiirakat eivät tulleetkaan pakasteesta pois bakteerittomina. Eli ei se maa ja maan maine automaattisesti, vaan tuuri...





Plääh Phuketissa

Vessat

En muistanut ennen reissua, että Kaakkois-Aasiassa vessat saattavat koitua ongelmaksi. Phuketin seudulla näkee kaikentasoisia vessoja, kiiltävänpuhtaista luksusostarin vessoista lattiareikiin Ko Lantan saarella. Yleisin vessamalli on näiden puolivälistä, eli vessassa on pytynalku, muttei kunnollista istuinta: pyttykulhosta puuttuu istuinrengas ja sen päällä on ilmeisesti tarkoitus kyyristellä alas istahtamisen sijasta - tämä tietenkin lisää hutien mahdollisuutta.

Vessoissa ei ole juuri koskaan vessapaperia, vaan sen korvaa käsisuihku tai vesikorvo kauhalla. Opin ensimmäisen päivän jälkeen kantamaan omaa vessapaperia laukussa kaikkialle kuivaustarpeisiin. Vessat ovat maksullisia Patongin turistirannalla, muualla enimmäkseen ilmaisia, mutta hintaan ei välttämättä kuulu edes se vessapaperi. Vessapaperia ei saa heittää pönttöön vaan viereiseen roskikseen, tapa, johon olin jo törmännyt mm. Bulgariassa ja Kiinassa. Siinä vaiheessa alkaa hieman ahdistaa, kun majailee hotellihuoneessa kolme päivää ja samat p-paperit pyörivät roskiksessa, koska sitä ei tyhjennetä ennenkuin vieras lähtee (budjettihotelleissa näes). Onneksi käsisuihku sentään takaa, että paperit ovat lähinnä kuivaukseen, mutta silti.

Vessojen lattiat ovat useimmiten märkiä johtuen käsisuihkusta ja kyykötystähtäyksestä. Kuten Kiinassa, myös Thaimaassa ällötti se, että kengänlaidat kastuvat ties mistä kurasta joka vessa-asioinnilla. Kangaskenkäni ovatkin lionneet kloriittikylvyssä nyt 48 tuntia, mutten usko niiden pelastuvan käyttökuntoon. Vaikka Thaimaa vaikuttaa muuten erittäin siistiltä maalta, vessareissut laskivat pisteytystä.
Yllä ja alla: jippii.



Turistirysämäisyys

Phuketin kuuluisimmat rannat ovat turisteja varten rakennettuja: Patong, Karon, Kata, Kamala. Näistä ainoastaan Kamalassa vaikutti asuvan myös paikallisia ja näimme jopa kauppoja ja liikkeitä (autokorjaamo, pukuompelimo) joissa ei ollut minkäänsortin kyltitystä tai hinnastoa muulla kuin thainkielellä, eli oletettavasti asiakaskunta on paikallista. Muualla lähes kaikki tarjonta on suunnattu turisteille ja se on kokijasta riippuen hyvä tai huono juttu.

Itseäni kiinnostaa aina eniten, miten paikalliset elävät ja millainen heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa on, joten turisteille tekemällä tehty ei ole sydäntäni lähinnä. Esimerkiksi Ko Phi Phi-saari, täydenkuun bileistään ja The Beach-elokuvasta* (Leonardo di Caprio) tunnettu, on kuin yksi suuri teemapuisto, jossa larpataan oman elämänsä seikkailijaa täyteenahdetuilla krääsäkojukujilla, metsästäen yhä suurempaa ja halvempaa cocktail-ämpäriä tai sienitrippiä (huumeet ovat tiukasti laittomia Thaimaassa, silti sieniä ja pilveä myydään turisteille avoimesti tietyissä paikoissa).

Toisaalta, myös turismi on oma kulttuurinmuotonsa ja sikäli kiinnostava näin sosiologiaan kallistuneen tutkijan näkökulmasta. Millaisia asioita turistit haluavat tai heidän oletetaan haluavan lomallaan? Ilmeisesti identtisiä t-paitoja, ylihintaisia pizzoja ja burgereita, sekä pikkutuhmia tai juntteja sloganeita printattuina kaikkeen mahdolliseen rannekoruista käsilaukkuihin. En edes aloita seksiturismista, josta Thaimaa on tunnettu ja mikä on ollut yksi syy, miksen itse ole ollut Thaimaasta kiinnostunut kohteena. Patongin kuuluisalla Bangla-kävelykadulla odotti absurdi ja surullisenkoominen näky, kun ilta koitti ja kaikki strippiluolat heräsivät eloon. Isoäidit ja teinityttöset kadulla rinnakkain tyrkyttivät meille brosyyrejä live sex - showhun. Turistirysissä asuvilla paikallisilla on varmaan aika hirveä kuva länsimaalaisista, jos suoraan sanon.

Bangla ja seksishow-tuputtajat, nuo etualan naiset esitteet käsissään.
Tyrkytys ja tinkiminen

Tyrkytys oli minimaalista verrattuna siihen, mitä koimme Egyptissä ja Kiinassa. Egyptissä oli aivan tavallista, että myyjä lähtee seuraamaan jopa sadan metrin matkalle ja tarttuu hihasta kiinni, jos et pysähdy. Thait sen sijaan huudahtavat kerran, pari, ja se on siinä. Kohtelias päänpudistus ja matkanjatkaminen saivat heidät uskomaan, että ei kiitos tällä kertaa. Egyptissä epätoivoisuus tosin johtunee siitä, että maan turismi on romahtanut Arabikevään ja terrorismipelon vuoksi, kun taas Thaimaassa liikkuu ilmeisesti samat määrät populaa kuin aina ennenkin, joten kaikille riittää asiakkaita. Kuitenkin niitäkin myyjiä kohtasimme, jotka eivät hyväksy ei kiitos-vastausta, vaan jankuttavat ja tuputtavat.

Tinkiminen on laji, josta en ole oppinut pitämään. Kuulemma siitäkin voi tehdä urheilumuodon ja taitavat tinkijät puolin ja toisin tuntevat, että poistuvat kauppatilanteesta voittajana. Itse en ymmärrä simuloitua konfliktia, kas näin:

E halusi ostaa tietyn T-paidan, mutta myyjällä ei ollut juuri siitä mallista hänen kokoaan. Nuori miesmyyjä alkoi tyrkyttää kaikkia muita paitoja, mutta koska E ei ollut niistä kiinnostunut, kauppa ei edennyt. Lopulta löytyi toinen malli, josta E pyysi saada omaa kokoaan sovitettavaksi. Myyjä yritti ensin väkisin myydä liian pienen, sitten liian ison, koska ilmeisesti hän halusi säästellä viimeistä M-koon paitaa myyntivalttina. Lopulta oikea koko saatiin testiin ja E halusi ostaa sen jo sovittuun hintaan.

Kun myyjä tajusi, että kauppa syntyykin kaiken vänkäämisen päälle, hän nosti hintaa ja tokaisi mm. että "tapan sinut", kun E ei suostunut maksamaan enemmän kuin jo oli sovittu. Tämän lisäksi paikalle pelmahti myyjän pomo, vanhempi mieshenkilö, sättimään myyjää ja E:tä, koska hänen mielestään kumpikin tinkivät huonosti (myyjä lupasi liian halvalla ja E oli liian säälimätön tinkijä). Lähdimme kaupasta T-paita kassissa, mutta pahoilla mielin, ja harmitus/ketutus jatkui vielä jälkikäteenkin. Kukapa siitä nauttisi, että huudetaan ja haukutaan, kun vain yrittää ostaa haluamansa tuotteen? Itse asioin paljon mieluummin liikkeissä, joissa hinta on hintalapuissa selvästi, eikä sitä tarvitse arvailla.

Kiinnostaviakin kojuja löytyy paljon, kuten hedelmätarjonta.
Vedätys

Vedätystä eli suoranaista huijaamista kohtasimme myös minimaalisesti verrattuna aiempiin lomiin, mutta muutama tapaus siitäkin sattui. Mitä pahemmasta turistirysästä on kyse, sitä todennäköisempää on vedätys, olen huomannut. Mielestäni tämä johtuu siitä, että mitä enemmän turisteja paikalle tulee, sitä enemmän joukossa on myös tylyjä moukkia, mikä puolestaan saa paikalliset ajattelemaan, että "silmä silmästä". Paikoissa, joissa muita turisteja ei liiku paljoa, olemme kohdanneet vain ystävällistä, kiinnostunutta ja rehellistä toimintaa.

Maksoimme pari kertaa liikaa taksista, koska meillä ei ollut neuvotteluvaraa - takseja oli liikkeellä vähän iltamyöhään tai aamuvarhain, ja meillä oli kiire seuraavaan lähtevään jatkomenopeliin. Yhdessä ravintolassa laskuun ilmestyi ektrakulu, jota ei ollut menussa ja jota tarjoilija ei osannut selittää, yhtäkkiä unohtaen kaiken englannin, jota oli siihen saakka puhunut. Lopulta hän väitti, että kyseessä oli "seafood extra" eli tilattu keitto olikin kalliimpi kuin menussa lukee, koska he lisäsivät siihen ekstra-mustekalaa (mikä ei ollut totta). Tuntemuksena on erittäin ärsyttävää tietää olevansa pelkkä hyödynnettävä idiootti toiselle osapuolelle, vertaisen ja ihmisen sijasta.

Yleinen säätäminen

Kaikki matkustaminen vaatii jonkin verran sähläystä ja sähellystä, niin myös Phuketin seutu. Esimerkki: saavuimme takaisin Phuketiin lautalla Ko Lantan saarelta ja ostimme jo lautalla jatkokuljetuksen minibussilla seuraavaan hotelliin. Kun rantauduimme, meille annettiin jonotusnumero 18 ja ohje mennä tiettyyn hallinnurkkaan seisomaan. Nurkkaan ilmaantui ehkäpä 9v. tyttö, joka nappasi meiltä lipun pois, samaten muilta matkustajilta. Hän vain hoki, että numero 18, odota tässä. Tyttö alkoi leikkiä lippujen kanssa, ojentaen niitä takaisin matkustajille ja napaten ne riuskasti takaisin aina, kun luulit saavasi lippusi takaisin.

Tässä vaiheessa ei ollut mitään tietoa, että miten lapsi liittyy minibussiin ja miksi hän riuhtoo lippuja asiakkailta. Yksi asiakas hermostuikin ja kävi valittamassa infotiskillä, jossa selvisi, että tyttö on kuskin tytär ja auttaa isäänsä. Odottelun jälkeen tyttö johdatti asiakkaat ulos parkkipaikalle, käynnisti minibussin (saadakseen ilmastoinnin päälle) ja ohjasi kaikki sisälle.  Vasta tässä vaiheessa kuski ilmaantui paikalle, kun kaikki oli valmista. Ennen kuskin näkemistä olimme kaikki epätietoisia siitä, onko tyttö ehkä kuskimme ja onko touhussa mitään laillista tai turvallista. Jälkikäteen hauska tarina, mutta tapahtumahetkellä rasittavaa turhaa stressiä. Toisaalta, jos täysin stressitöntä kaipaa, niin paras linnoittautua lomilla omaan makuuhuoneeseen ja pitää pizzakuskin numero pikavalinnassa!

*The Beach ei ole kuvattu Ko Phi Phillä suoranaisesti, vaan puolen tunnin venematkan päässä sijaitsevalla Ko Phi Phi Laylla. Kuvauspaikka joka tapauksessa on yksi Ko Phi Phin suurimpia vetonauloja.