24.1.2012

Talon tavoille - jos siis talossa ollaan

Edessä on työhakemuksen naputtelun täyteinen viikonloppu, joten tässä välissä onkin sopiva vilkaista (jälleen) täkäläisen työelämän koukeroita. Ensinnäkin, hakemus on siihen tehtävään, jota jo teen. Olen siis töissä määräaikaisella sopimuksella, ja nyt kyseinen paikka tuli avoimeen hakuun pysyvämmänluonteisena. En tiedä varmaksi Suomen käytäntöä, mutta täällä pesti ei ole mitenkään automaattisesti minun (mikä hieman potkituttaa), vaikka olenkin kyseisiä hommia jo lähes puoli vuotta paiskinut. Päinvastoin, minun on haettava paikkaa kuten kenen tahansa muun, ja kirjoitettava perin kattava selonteko siitä, miksi juuri minä olisin tehtävään sopivin.

Julkissektorille haettaessa hakemus yleensä koostuu hakulomakkeesta - joka on lyhyt "kansilehti" eli henkilötietojen keruulomake -, statements against selection criteria - osuudesta, ja perinpohjaisesta cv:stä. Statements-osiota on vaikea kääntää, sillä en tuollaista käytäntöä tiedä Suomessa olevan: työnantaja julkistaa työpaikkailmoituksen yhteydessä listan ominaisuuksista/kokemuksesta, joita työntekijältä odottaa, ja tämän listan jokaiseen vaatimukseen vastataan seikkaperäisesti Statements-kirjeellä. Työnhakuun ei siis kelpaa mikään vapaamuotoinen hakemus tai saatekirje, vaan yksityiskohtainen ja aina räätälöity Statements-osuus, jossa numeroituihin vaatimuksiin tarjotaan numeroidut vastaukset, käytännön esimerkkejä omasta osaamisesta ja työhistoriasta poimien. Omaan pestiini näyttää olevan 7 erilaista kriteeriä, mm. kyky hahmottaa ja analysoida laajoja tietokokonaisuuksia itsenäisesti. Nyt pitäisi sitten heittää muutama esimerkki STAR-menetelmällä (situation, tasks, actions, results), eli missä kohtaa värikästä työhistoriaani olen osoittanut erityistä pätevyyttä analyysin ihmeisiin, esimerkki tulee palastella näin: lähtötilanne, minulta odotetut tehtävät, käyttämäni toimet ja lopputulema. Luojan kiitos sain parilta työkaverilta hyvinkin yksityiskohtaisia vinkkejä, ja yksi jopa tarjoutui oikolukemaan hakemukseni ennen jättöä. Voi superia.

Työelämä täällä on kaiken kaikkiaan julkissektorilla paljon järjestelmällisempää kuin Suomessa. Kaikkien työnkuva on hyvin hanskassa ja aina myös paperilla, eli mitä kenenkin vastuulle kuuluu. Keneltäkään ei odoteta mitään "erityistaitoja" ilman, että on kyseiseen asiaan kurssitettu. Tämä koskee mm. sellaistakin erityisosaamista kuin esitelmän pitoa. Tiimini piti talon sisäisen powerpoint-esitelmän omasta työstämme, ja yksi neljästä tiimiläisestä oli hyvin vastahankainen esiintymään, koska ei ollut vielä käynyt presentaatiokurssia. Hänen ei itse asiassa olisi tarvinnut pitää osuuttaan esitelmästä juurikin sen takia, ettei tätä päiväkurssin diplomia vielä takataskussa ollut. Itsekin olisin saanut vapautuksen samasta syystä. Jestas, kyseessähän oli ilmainen tilaisuus treenata esiintymistaitoja englanniksi, joten totta kai väkisin itseni parkkeerasin valkokankaan ääreen, vaikka jännittikin tottakai. Pomoni tosin tarkisti Powerpoint-diani etukäteen, koska en ole vielä suorittanut Powerpointin laatimisen kurssia. Kuulemma suoritettavana odottavat jossain tulevaisuudessa myös kielenhuollon ja dokumenttikirjoittamisen kurssi, sekä roolipeli-mallilla toteutettu vuorovaikutustaitojen kurssi (eli näytellään erilaisia työpaikan hankalia tilanteita). Itse en ensipäivinä saanut edes koskea mihinkään papereihin, ennen kuin suoritin parin tunnin mittaisen arkistonhallinnan peruskurssin. Museo- ja arkistoalaa opiskelleena meni läpihuutojuttuna se.

Toisaalta muita töitä täysin ulkopuolisena seurailleena jaksan aina ihmetellä, miten täällä ei esimerkiksi tarjota tai vaadita työvaatteita monissakaan sellaisissa paikoissa kuin ravintolat, kahvilat, baarit ja rakennustyömaat. Toki näkee ns. univormupukuisiakin tarjoilijoita, mutta melkeinpä useammin etenkin lounaspaikoissa ja kahviloissa henkilökunnalla on päällä ihan omat vaatteet ja selvästikin vielä ilman mitään värikoodausta tai tyylisanelua. Vielä kummallisempaa on nähdä joka päivä naapuritontin rakennustyömaalla raksamiehet ihan tavallisissa t-paidoissa ja shortseissa, useimmiten ilman niitä paitoja jopa, kun kesäkuumalla lapioivat ja kottikärryjä työntelevät. Ihmettelen, a) eikö siellä pala, b) mitä työsuojeluviranomaiset ovat mieltä siitä, ettei ole mitään huomioliivejä ja c) miten kaikki tarvittavat työkalut pysyvät matkassa, kun ei ole työkaluvyötä tai haalarintaskuja? Kypärät sentään näyttää päässä olevan, mutta nekin ovat kaikilla eriväriset ja -näköiset. En tiedä, hankkiiko kukin omansa oma-aloitteisesti, vai mistä ylijäämävarastosta työnantaja on kypärät haalinut.

Tajuan nyt jälkikäteen, että olen itse suhtautunut ihan liian lepsusti toimistokoodiin etenkin työhaastattelujen vaatevalinnoissani. Siistit vaatteet on toki aina päällä ollut, mutta jakkupuku ja tukka nutturalle ei todellakaan olisi ollut ylipukeutumista täkäläisten koodien mukaan. Nyt ei haittaa enää, kun olen jo riittävän kauan ollut työpaikallani nähdäkseni, mitä muut pukevat päälleen. Osalla on jakkupuvut (johtajanaisilla) tai puvunhousut ja kauluspaidat (kaikilla miehillä), mutta monella (naisella) on perussiistit cityvaatteet eli puolihame tai suorat housut, ja joku siisti paita: kauluspaita, trikoopusero, kevyt neule, intialaistaustaisilla joskus silkkitunika. Itseäni yhäti ihmetyttää täysin tosissaan otettu casual Friday eli rento perjantai-perinne. Se ei ole siis mikään viitteellinen ohje, vaan ihan sanatarkkaa: vaatevalinnat eroavat selvästi arkena ja perjantaina, joka on puoliksi viikonloppua täkäläisessä ajattelussa. Kun ensimmäisen kerran näin n. viisvitosen, todella asiallisen ja oxfordilaista eglantia puhuvan kauluspaita-brittipomoni perjantaina jazzbändipaita päällä ja reisitaskuhousut jalassa, hyvä etten silmiä pudottanut. Muulloin aina säntillisesti pukeutuvat miehet saavat perjantaisin revitellä, kunhan eivät liikaa. Naisten pukeutuminen on hivenen vapaampaa, eikä perjantai tee niin näyttävää eroa muuhun lookiin.

Tosiaan edessä saattaa olla työpaikan vaihto, mikäli en omaan tehtävääni tule valituksi (yritän muistaa hokea, ettei se sillä minun ole, että olen sitä hyvän tovin tehnyt). Pätevyydestä tai mistään muustakaan substanssipuolesta ei pitäisi olla kiinni, vaan ihan puhtaasti byrokratiasta. Meillä ei ole pysyvää oleskelulupaa, Australian kansalaisuudesta puhumattakaan, ja väliaikaisilla työluvilla olijat jäävät ihan työpaikkailmoitusehtojen mukaan pysyväisoleskelijoiden jalkoihin. Oma menestykseni työnhaussa riippuu lähes ensisijaisesti siitä, sattuuko paikkaa hakemaan joku pätevä, ihan ehta aussi. Arvatkaa ottaako kupoliin. Mutta se valitusvirrestä, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä menestyksiä - Statements-litanian kimppuun.

Iloiset työmiehet Down Under. Kuva Google-kuvahaulla.

Tässä mallia, mitä kiskotaan töihin päälle. Eivät ole omasta vaatekaapistani. Yritystä on löytää fiksu garderoobillinen, mutta tähän mennessä olen saanut ostettua 2 t-paitaa, pari trikoomekkoa ja kahdet niin huonot (hiertävät) kengät, että heitin menemään. Kuva (c) wearittowork-blogi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!