Saanko syödä luusi?

Seuraa henkilökohtaisempaa pohdintaa. Vaikka olenkin elämänmuutosten kannattaja ja toitottaja, en suuremmin lue self-help-kirjoja tai katso aiheesta ohjelmia. Satuin kuitenkin kirjastosta lainamaan puolivahingossa kirjan "Braving the Wilderness" eli "Rohkeasti Erämaahan". Valitsin sen, koska kuvittelin sen olevan kirja vaeltamisesta, leirielämästä ja pärjäämisestä luonto-olosuhteissa. No, olisi kannattanut lukea takakansi tarkemmin... sehän olikin self-help-opus siihen, miten voittaa pelkonsa siitä, ettei kuulu joukkoon. Ei huono aihe toki sekään.

Kirjoittaja Brene Brown on haavoittuvuus- tai pelkotutkija, eli hän on tutkinut aihetta millaisia sosiaalisia tilanteita pelkäämme, tai mitkä perustavanlaatuiset kokemukset elämässä ovat meille vaikeimpia päästä yli. Hän on etenkin keskittynyt yksinäisyyteen, joukkoonkuulumattomuuden tunteeseen ja siihen, miten voisi uskaltaa olla oma itsensä vaikka silloinkin, kun muut eivät tue, ymmärrä tai rohkaise sinua.

Kuva: https://brenebrown.com/

Kirja sattui ilmaantumaan elämääni sopivalla hetkellä. Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen rohkeana ihmisenä, enkä mielestäni hätkähdä pienestä. Nyt kuitenkin uudessa työssäni, valitusten käsittelijänä, olen tajunnut, etten todellakaan ole mikään teflonkuori vaan asiat tarttuvat mieleen, jäävät kalvamaan, muuttuvat henkilökohtaisiksi. Turhautuneet valittajat luonnollisesti reagoivat voimakkaasti ja vastaan tulee melkeinpä päivittäin huutoa, (lievää) uhkailua, turhautumista, inttämistä ja ahdistusta.

Töissä pitää tietenkin käyttäytyä professionaalisti eikä tilanteista voi tai saa tulla mikään huutokilpailu. Toisaalta minun on pidettävä puoleni ja oltava assertive eli mikähän olisi suomeksi, päättäväinen ja horjumaton? Tämä helposti johtaa konfliktiin, koska jos en ole samaa mieltä valittajan kanssa, tämä kokee, että olen häntä vastaan, vaikka tehtäväni on vain olla ulkopuolinen, itsenäinen, puolueeton.

Olen jo pidempään itseanalysoinut, että kommunikointityylissäni lie yleisesti parantamisen varaa, sillä näytän päätyvän konfliktitilanteisiin useammin kuin haluan. Pääsääntöisesti somessa, missä toki on helppo ajautua riitaan vaikka omien silmiensä väristä, mutta myös livenä. En oikein edes ymmärrä miksi, koska en todellakaan pidä riitelystä, enkä mielestäni ole riitaa haastavaa tyyppiä.

Miten tämä liittyy kirjaan ja erämaahan? Brene kirjoittaa, että psykologisesti yksi vahvimpia halujamme on joukkoon kuuluminen. Ihminen on "viritetty" niin, että haluamme olla osa porukkaa, suosittuja tai edes hyväksyttyjä - missään nimessä ei hyljeksittyjä. Hänen kirjansa teema on Maya Angeloun lausuma olet vapaa vasta kun ymmärrät, että kuulut kaikkialle ja et minnekään. Brene pohtii tätä näennäistä paradoksia: miten voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään, ja miten se voi tehdä vapaaksi? Silloinhan ei voi olla vapaa, vaan pelkästään onneton, jos ei kuulu minnekään?

Itselleni lause on jopa itsestäänselvyys ja olen oppinut sen hieman samalla lailla kantapään ja irrallisuudentunteiden kautta kuin Brene itsekin (hänen elämäntarinansa on kirjan johdantona). Perheeni muutti usein, kun olin lapsi. Opin, että en voi tukeutua mihinkään tiettyyn porukkaan kuten kavereihin, vaan joudun aina etsimään uudet ympyrät. Varmasti osansa on myös kasvatuksella ja luonteella, mutta opin jo pienenä, että muiden mielipiteiden ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä itse tekee, uskoo parhaaksi tai kokee oikeaksi. Kun ymmärtää sen, ettei tarvitse jonkun tietyn ihmisen tai piirin hyväksyntää, voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään aivan yhtä sujuvasti.

Muttamutta. Se, ettei tarvitse hyväksyntää ei tarkoita sitä, etteikö konflikti - epäsuora tai avoin vastustaminen, jyrääminen, mitätöinti, jopa viha - vaikuta negatiivisesti tai jää mieleen kytemään. Tiedän joka päivä, että tänäänkin saattaa tulla kaikkea ikävää luurista töissä. En itse asiassa tiedostanut ahdistuneeni asiasta, ennenkuin näin kummallista unta kahtena yönä, alitajunnan vilkuttaessa hätämerkkejä.

Ensimmäisessä unessa luokseni tuli kettu, nälkiintynyt, takkuinen, iso kuin susi. Se pyysi syötävää eikä minulla ollut antaa mitään. Jostain syystä yritin antaa sille kiven. Kettu otti koko käteni suuhunsa, tunsin sen hampaat kevyesti ihollani. Kettu sanoi, "anna minun syödä luusi" ja puri kovempaa. Sain käteni jotenkin irti, kielsin kettua syömästä minua ja lupasin tuoda sille kotoani jotain ruokaa. Sisälle päästyäni äitini sanoi, "et voi ruokkia sitä. Jos ruokit, se oppii, että täältä saa aina jotain, eikä se koskaan lähde. Se on epätoivoinen ja ottaa, mitä saa.". Näin ikkunasta, miten kettu kaarteli pihalla malttamattomana. Syyllisyyttä tuntien pysyttelin sisällä, verhojen takana piilossa.

Muutama yö myöhemmin, juteltuani työn aiheuttamasta ahdistuksesta sekä E:n että pomoni kanssa, näin uuden unen, aivan eri tunnelmaisen. Siinä nuori vaaleahiuksinen tyttö kulki synkässä metsässä ison karhun kanssa rinnakkain. Tyttö piti kättään karhun olalla, he olivat selvästi ystävät. Metsä ympärillä oli hämärä, pelottava, täynnä säksättäviä ja syöksähteleviä pieniä eläimiä. Tyttö tajusi, että eläimet ovat vain peloissaan ja hädissään, siksi niin äänekkäitä. Vankka, tyyni karhu toi turvaa.

Selkokielelle analysoituna kettu ovat kaikki ne ihmiset, jotka etsivät ratkaisua valitukseensa. En tietenkään ajattele, että he ovat kapisia petoja(! :D ) vaan että he ovat tilanteessa, jossa ovat epätoivoisia, yrittävät saada apua ja tukea vaikka painostamalla tai aggressiivisesti. En voi antaa heidän "imeä tukirankaani", itseluottamustani ja kaikkea huomiotani. En voi kantaa toisten ihmisten ongelmia yötäpäivää (koska nyt stressaan siitä, etten ratko asioita riittävän nopeasti, vaikka usein selvittelyyn saattaa mennä kolmekin kuukautta). Ja minulla on kanssakulkijana vahva tukiverkko, karhu eli kaikki läheiseni, joihin voin nojata ja tukeutua. 

Brene esittää kirjassaan askeleita siihen, miten voisimme kaikki kokea vähemmän yksinäisyyttä ja irrallisuutta, ja enemmän yhteenkuuluvuutta. Konfliktitkin syntyvät siitä, ettei ymmärrä tai halua ymmärtää toisen näkökulmaa. Askeleet ovat:

Ihmisiä on vaikea vihata läheltä  (people are hard to hate close up) - mitä paremmin tutustut muihin, mitä lähemmäs pääset ja päästät, sitä enemmän alat ymmärtää muita. Kaikilla on oma elämänpolkunsa. Toisen huolien ja unelmien tunteminen, motiivien ymmärtäminen, auttaa näkemään tämän ihmisenä, ei vain hankalana tyyppinä tai vastustajana.

Suora selkä, pehmeä etumus (strong spine, soft front) - kohtaa toiset avoimen uteliaasti, valmiina päästämään lähemmäs, mutta älä unohda omia arvojasi. Muiden näkemyksiä voi kuunnella ja pohtia ilman, että menettää otteen siitä, mihin itse uskoo ja mitä arvostaa.

Ota tuntemattomia kädestä (hold hands with strangers) - ei välttämättä kirjaimellisesti. Mutta: on hyvästä kokea tunteita muiden kanssa yhdessä, vaikkapa elokuvissa, konserteissa, kuorossa, mielenosoituksissa jne. Kun tuntemattomat kokoontuvat ja kokevat jotain samaa, se rakentaa siltoja ymmärtää muita, nähdä heidät ihmisinä.

Puhu totta hevonkukun sijasta, kohteliaasti (speak truth to bullshit, be civil) - tämä vinkki lienee pätevin amerikkalaisille, mutta kyllä siitä muutkin voivat oppia. Brenen mukaan on yleistä, että jos/kun emme tiedä jostain asiasta, väitämme silti tietävämme. "Kaikilla on mielipide kaikkeen". On täysin ok sanoa, että en itse asiassa tiedä tästä paljoakaan, voisitko kertoa, mitä sinä tiedät? Jälleen, konfliktin sijasta tämä rakentaa siltoja. Toisen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita, että on oltava samaa mieltä, mutta se on alkuaskel siihen, että edes tietää, miksi toinen ajattelee kuten ajattelee.

Konfliktitilanteisiin töissä pomoni antoi parhaat vinkit: joskus ihmiset ovat hankalia, jopa mahdottomia. Silloin tehtäväsi on vain kuunnella, ja lopulta ohjata keskustelu takaisin asiaan parhaasi mukaan. Sinun ei tarvitse väitellä, pelkästään keskustella, kertoa miksi kantasi on mikä on - ja että olet valmis kuulemaan toisen kannan.

Liekö helpommin sanottu kuin tehty? Ainakin ahdistus katosi - toistaiseksiko vai kokonaan, nähtäväksi jää.

Theodor Kittelsen, White Bear King Valemon.